Lapsuudenystäväni 49 vuoden takaa jäi viime kesänä leskeksi. Puolison vakava ja nopeasti edennyt sairaus kulutti myös hänet. Tapasimme lopulta monen kyläilypyynnön jälkeen, ja juttua niin kuin myös kyyneleitä riitti. Olemme olleet monessa mukana yhdessä perheiden ja nyt jo hänen osaltaan myös lapsenlasten kautta.
Keskustelu polveili itkusta nauruun. Katsoessani kuvia – viimeisiä ennen puolisonsa kuolemaa – ystäväni sanoi viisaasti: näin meidät kaikki riisutaan. Viimeiset sanat jotka ystäväni kuuli olivat: puhutaan siitä sitten. Aika loppui kuitenkin kesken. Ystäväni on rohkea ja neuvokas ihminen, mutta 37 vuotta kestänyt liitto ei hetkessä ole selvitetty.
Paljon on tehtävä ennen kuin kaikki tarvittava on käyty läpi. Yksinkertaiset asiat saavat valtavan merkityksen. Ystävälleni oli lähes mahdoton selvittää puolison lompakon sisältöä. Se oli yksityinen, miehen reviiriin kuuluva asia. Jos lompakon sisältöön oli tarve, se tuotiin omistajalle, joka hoiti itse asian. Suomalaisperheessä lompakko on arvossaan. Se on yksityisasia, johon puuttuminen ei käy päinsä.
Ihailin ystäväni voimakasta otetta asioiden hoidossa, hän ei yrittänyt olla vahvempi kuin oli, mutta luopumisen läksyä oli ollut aikaa opetella sairauden edetessä.
Mietin pitkään ystäväni lähdettyä tätä yksityisyyden asiaa. Vaikka useimmat meistä elävät vanhempiensa kodissa lapsuutensa ja nuoruutensa, emme tiedä vanhemmistamme paljoakaan yksityisinä ihmisinä. Tiedämme vain sen, mikä meille on kerrottu. Ihminen lopultakin haluaa esiintyä lapsilleen hyvässä valossa ja näin ollen kertoo vain positiivisia asioita elämästään – mokat jäävät usein kertomatta. Ihminen on kokonainen vasta, kun myös vähemmän imartelevat asiat tulevat päivänvaloon. Seuraava sukupolvi kyllä ymmärtää ettei tarvitse olla täydellinen.
Suomalaisen luonteeseen ei ylenpalttinen avoimuus sovi, asiat pidetään perheen sisäisinä, puolisoiden keskeisinä tai peräti omina. Yksityisyys hipoo joskus salailua ja peittelyä, eivätkä muut voi ymmärtää, miksi joku käyttäytyy oudosti kun keskustelu liippaa henkilökohtaisia asioita. Lopultakin luottamus toisten hyväksyntään ja ymmärrykseen voisi avata väylän uuteen ja kaikkia paremmin tyydyttävään aikuisten väliseen ajatuksenvaihtoon.
Kun sairastuu vakavasti, olisi viimeistään aika riisua naamiot ja kohdata paljaana ja avoimena elämänsä tärkeät ihmiset. Se vaatii luottamusta joka on helppo menettää. Seuraavan ihmissuhteen rakentaminen onkin työläs ja aikaa vaativa prosessi. Luottamus toisen hyvään tahtoon on hyvä alku. Runoa lainaten: ei paha ole kenkään ihminen, vaan toinen heikompi toista…
Ystäväni Marjiksen runo:
Avaa sydämesi
ja katso
siellä on kaikki
mitä tarvitset.
Mervi Räihä
Kirjoittaja on sairastanut Parkinsonin tautia kohta 20 vuotta.
Kuva: Arja Pasila
