Viimeinenkin isovanhempani kuoli muutama vuosi sitten. Niin sanottuihin suuriin ikäluokkiin kuuluvat vanhempani ovat vielä melko hyväkuntoisia, mutta valmistautuvat vanhenemiseen esimerkiksi tekemällä päätöksiä asumisesta. He itsekin tietävät, että oma toimintakyky, esimerkiksi kävelykyky, voi jossain vaiheessa heiketä. Heistä ei välttämättä tule itsenäisesti pärjääviä, terveitä supervanhuksia, niin kuin 90-vuotiaaksi yksin eläneestä naapurin Kaisu-neidistä.
Vanhuus voi tulla monessa muodossa, mutta vanhetessa sairaudet kyllä keskimäärin lisääntyvät. Nuoria ja sairaita pidetään usein jollain tasolla traagisina tapauksina, kun taas vanhetessa sairaudet ikään kuin kuuluvat pakettiin. Onhan ihan luonnollista että vanha, paljon kestänyt keho alkaa jossain vaiheessa hajoilla ja kieltäytyä yhteistyöstä. Vanhuuden mukana tulee siis sairauksia, mutta ovatko nämä sairaudet ja vaivat se, mikä pääasiassa vanhuutta määrittää? Ovathan vanhukset kuitenkin aina ensisijaisesti iäkkäitä ihmisiä ja vasta sitten potilaita.
Näen juuri tämän kysymyksen iän ja sairauksien suhteesta heijastuvan tällä hetkellä käytävään keskusteluun siitä, miten ikääntyvät suuret ikäluokat saadaan yhteiskunnassamme hoidettua. Sinänsä on järkevän kuuloista, että kuten ketkä tahansa ihmiset, myös iäkkäät ihmiset asuvat kotonaan niin kauan kun pystyvät ja saavat sinne sen avun, minkä pärjätäkseen tarvitsevat. Vaikea kysymys on, kuinka suuresta määrästä iäkkäistä tulee enemmän potilaita kuin vain vanhuksia, ja kuinka pitkään nämä potilaat pärjäävät kotonaan valmiiksi täytetyn lääkedosetin ja turvarannekkeen kanssa?
Nykyään näytetään oletettavan, että julkinen sektori on lähes vääjäämättömästi rapautumassa. Mihin suuntaan julkiset palvelut sattuvatkaan kehittymään, ikäihmisten hoidossa yhteisöllisyyden ja sosiaalisuuden lisääminen voisi olla hyvä ratkaisu. Eikö kaikki olisi paremmin, jos lähimmäiset huolehtisivat toisistaan? Kuitenkaan ajatuksella, että vaikkapa lapsilla olisi pääasiallinen vastuu ikääntyneistä vanhemmistaan, ei luultavasti ole kannatusta. Edesmennyt isoäitini puhui aina kärsivästi huokaillen siitä ajasta, kun hänen äitinsä olosuhteiden pakosta joutui muuttamaan tyttärensä perheen luo 1950-luvulla. Isoäiti sanoi aina, ettei ikinä tekisi samaa omille lapsilleen ja odotti kärsivällisesti palveluasuntopaikkaa.
Koska isoäidin tasapaino heitti ja jalka nousi huonosti, turvaranneke tuntui hyvältä vaihtoehdolta palveluasuntoa odotellessa – kunnes hän eräänä päivänä joutui painamaan sen nappia kotonaan. Kerrostalossa kaupunkialueella asuvan isoäitini oli täytynyt itse raahautua vastaamaan sinnikkäästi soivaan lankapuhelimeen, kun turvarannekefirmasta kysyttiin, että missäs se teidän asuntonne tarkalleen sijaitseekaan. Tässä virheen teki ihminen, ei teknologia. Kumpikaan ei ole siis täydellistä. Näiden kahden fiksu ja onnistunut yhdistäminen onkin se hankala ratkaistava kysymys.
Seuraavan kerran kun isoäiti kaatui, napin painallus toi nopeasti paikalle apujoukot, mutta mitään ei ollut tehtävissä ja hän nukkui pois viikon kuluttua. Hoitotestamentti ja elvytyskielto takasivat, ettei hän jäänyt lääkkeiden ja teknologian avustamana pidemmäksi aikaa nostamaan väestön keskimääräistä elinikää. Hengitys pysähtyi kun keho ei enää jaksanut. – Tässä on kyse vain ihmisestä, yksin, ilman rannekkeita tai lääkkeitä, ja loppujen lopuksi se oli ihan hyvä niin.
Iida Kalmanlehto
Kirjoittaja on 30-vuotias tamperelainen sosiaaliantropologian opiskelija, joka sairastaa mm. MS-tautia, epilepsiaa ja muita niihin liittyviä tai liittymättömiä vaivoja.
