Sain yhdeksän vuotta sitten uuden elämänkumppanin. Suhteemme on ollut alusta lähtien hyvin ristiriitainen, pääasiallisesti negatiivisten tunteiden sävyttämä. Kumppanini valvottaa, ärsyttää, hermostuttaa, itkettää ja aika ajoin myös masentaa. Koska siitä ei pääse eroon, minua on kehotettu satoja kertoja opettelemaan elämään sen kanssa.
Kuuliaisena olen harjoitellut sen sietämistä, mutta helppoa se ei ole. Se yrittää viedä kaiken huomioni. Se ei salli minun elää normaalia elämää. Se kielsi minulta työssä käymisen, ystävät, harrastukset, istumisen ja seksielämän. Ja mikä kauheinta, se ei anna minun olla koskaan rauhassa!
Usein sanotaan, että aika auttaa tai tekee tehtävänsä. Kyllä, myös tässä suhteessa aika on muuttanut elämäämme. Olen oppinut tuntemaan kumppanini paremmin; olemme vanhentuneet yhdessä. Tiedän jo, mitä se ei voi sietää ja yritän välttää sellaisia asioita. Joskus toki turhautuessani uhmaan sitä, mutta siitä olen aina vain itse kärsinyt.
On myös joitain asioita, joista kumppanini ei heti hermostu, ja se antaa minun silloin hetken touhuta omiani. Tuntuu, että silloin jopa kestän sitä. Esimerkiksi kävelyretkiä luonnossa se vaikuttaa suvaitsevan. Tapaankin mieluiten muita ihmisiä niin, että kävelemme kaikki yhdessä.
Olen kokeillut kaikenlaista pitääkseni kumppaniini etäisyyttä; olen silloin hakenut keholleni hoivaa vaikkapa akupunktiosta, hieronnasta, rentoutusmenetelmistä tai lämpimästä vedestä. Erityisesti, jos meillä on ollut erittäin myrskyisä vaihe, ovat sekä pinnani että lihakseni erittäin kireällä. Se puolestaan ärsyttää kumppanini huonoja hermoja.
Kun elää vaikeassa suhteessa, josta ei pääse eroon, kannattaa huoltaa myös mieltään. Erilaisia terapiamuotoja olen tämän suhteen tiimoilta jo käynyt läpi. Viime syksynä minulle suositeltiin kuvataideterapiaa. En ole koskaan osannut piirtää tai maalata mitään. Epäilin siis heti alkuun, että tämä yritys kääntyy vielä itseään vastaan.
Tapasin terapeutin ja kerroin hänelle vaikeasta kumppanistani. Kerroin myös, että tämän viha- rakkaussuhteeni aikana on elämä minua muutenkin koetellut; menetin keskenmenossa odottamani kaksoset, puolisoni sairasti kaksi erillistä syöpää, äitini menehtyi taisteltuaan pitkään oman syöpänsä kanssa, itse jouduin onnettomuuteen, jossa pohje- ja sääriluuni murtuivat pirstaleisesti ja isänikin yllättäen kuoli.
Terapeuttini ei säikähtänyt, vaan aloitti kanssani prosessin, jollaista en ollut osannut kuvitella. Olen saanut synnytettyä paperille surua, kaipausta ja kärsimystä, kuolemantoiveita ja elämänhalua, vihaa ja rakkautta. Terapiassa kumppanini on yleensä aika hiljaa tai ainakin hiljenee, kun työskentelemme.
Usein se sitten rähjää senkin edestä terapian jälkeen, mutta jaksan vielä tapella vastaan. Ja mitä enemmän saan kuvia ulos itsestäni, sitä vähemmän sisälläni myllää juuri silloin, kun tarvitsen voimavaroja taistelussa kumppaniani vastaan ja sen kanssa.
Sirpa Tahko
Kirjoittaja on kipukroonikko, psykologi ja työnohjaaja.
