Aivan kuten suurin osa meistä suomalaisista, minäkin olen luterilainen. En ole ollut mitenkään hirmu uskonnollinen. Juhlapäivinä olemme käyneet kirkossa, ja tapamme ovat perustuneet kirkon uskomuksiin. Henkisyys tai hengellisyys on ollut minulle vähän eksoottinen juttu. Olen kyllä aina taipunut sitä kohden, mutta en sitten kuitenkaan koskaan varsinaisesti sitä harjoittanut.
Trauman iskiessä kysyin usein itseltäni, miksi Jumala teki tämän juuri minulle? Hieman erikoinen reaktio, kun ajattelee, että en ollut lainkaan uskonnollinen tai hengellinen.
On paljon ihmisiä, jotka heti ryntäävät apuun kuullessaan, että joku on käymässä läpi jonkinlaista traumaa elämässään. Hyvin usein nämä ihmiset ovat liikkeellä hengellisin motiivein. Nämä laupiaat samarialaiset tarjoutuvat rukoilemaan ihmettä.
No, ihmettä ei koskaan tapahtunut. Minusta ei tullut entistä uskonnollisempaa ihmistä, mutta minusta tuli hengellisempi. En muuttunut mitenkään erilaiseksi. Sisälläni kasvoi valtava uskon tunne. Ei sellainen, mistä uskonto puhuu, vaan paljon syvempi ja sokaisevampi.
Usko, joka minussa kasvoi, ei perustunut ihmeisiin. Se oli uskoa itse elämään. Tiesin vain syvällä sisimmässäni, että jos vain eläisin, kaikki vielä kääntyisi paremmaksi. Ja niinhän siinä sitten kävikin. Erittäin paljon paremmin kuin olisin koskaan edes osannut unelmoida!
Sidottuna pyörätuoliin minulle selvisi, että suurin voima kaikista oli ihan minussa itsessäni. Se ei ollut sen enempää lihasvoimaa kuin aivovoimaakaan. Se oli henkeni voimaa. Hengellistä voimaa, positiivisuutta, intohimoa, uskoa, rakkautta.
Jumala ei ole minulle mitään sellaista, mitä löytäisin kirkosta tai rukouksista. Hän on minulle se ikuinen rakkaus, joka asuu sydämessäni – elämä itse.
Me kaikki löydämme Jumalan omalla tavallamme. Siinä ei ole mitään väärää. Se on oikeutemme.
Kuinka terve pitää olla ollakseen onnellinen? Kuinka rikas pitää olla, että on onnellinen? Kuinka siunatuksi pitää tuntea itsensä, että on siunattu?
Kaksikymmentä vuotta kykenemättä liikkumaan ja pyörätuolissa istuen alkaa jättää jälkensä. Kehoni ei ole niin hyvässä kunnossa kuin se voisi olla. Jonain päivänä minun on ehkä alettava syödä lääkkeitä ja ties mitä muuta.
On vaikea sanoa, kuinka terve todella olen, mutta olen hyvin onnellinen.
En ole rikas, mutta tulen toimeen ja olen onnellinen.
Olen halvaantunut, mutta olen siunattu.
Sanotaan, että olet mitä rakastat. Rakastan elämää eli olen elossa.
Kati van der Hoeven
Kirjoittaja on 40-vuotias entinen huippumalli, jonka ura katkesi hänen sairastuttuaan aivorungon infarktiin.
