Kuulun niihin ihmisiin, jotka joutuvat turvautumaan päivystyskäynteihin, useimmiten flimmerin eli eteisvärinän vuoksi, mutta myös muissa vaivoissa.
Kynnys lähteä sairaalaan päivystykseen on kohtuullisen korkea. Useimmiten viivytän lähtöä tutulla selityksellä ”Katsotaan nyt vielä vähän aikaa, ehkä tämä menee ohi”. Kun sitkeä, kuukausia vaivannut yskäni joku vuosi sitten osoittautui imusolmukesyöväksi, joka oli viedä hengen, odottamiskynnykseni on tosin jonkin verran alentunut.
Jossain vaiheessa pelko näet pulpahtaa pintaan ja ”ei tämä varmaan ole mitään vakavaa” -ajatuksen syrjäyttää ”entä jos tämä on jotain vakavaa”. Flimmeri on ehkä jonkun aikaa vaaraton, mutta kuinka kauan sydän kestää jatkuvaa, reilusti yli sadan pumppaava epäsäännöllistä sykettä? Onko tämä puristava kipu rinnassa vain lihaskramppi tai hermostumista vai todellinen infarktin oire?
Aika suuri takapiru on myös pelko turhasta käynnistä. Syyllistyn, kuten muutama muu kaltaiseni vanha eläkeläisnainen, helposti kuunnellessani esimerkiksi julkista sote-keskustelua. Sen mukaan olemme yhteiskuntaa rasittava kustannuserä, koska meitä on yhä enemmän, elämme entistä pitempään, etenkin me naiset, haurastumme, sairastumme ja meitä pitää hoitaa.
Vaikka suuri määrämme ja todennäköinen pitkäikäisyytemme on totta, se ei poista tunnetta, että yhteiskunnan päättäjien mielestä olisi paremmin, jos meitä ei olisi. En usko, että monikaan haluaa olla rasite, ei perheelle eikä yhteiskunnalle. Kynnys hakea apua on siis aika korkea.
Tavallaanhan on onnekasta, jos käynti on sillä lailla turha, että vaivojen syynä ei ole kohtalokas, kalliita hoitoja vaativa vakava sairaus, vaan potilas saadaan hoidettua yhdellä terveyskeskus- tai päivystyskäynnillä eikä sairaalasänkyä lainkaan tarvita. Huoli poistuu, elämä kevenee.
Itse olen tavattoman iloinen kahdesta kohdalleni loppukeväänä sattuneesta päivystyksen nuoresta lääkäristä, jotka ovat osanneet poistaa päästäni turha käynti –ajatukset. Toinen kehotti tarkkailemaan tilannetta ja tulemaan heti tänne takaisin, jos siltä tuntuu. Toisella kertaa sain kuulla, että jos näin käy uudestaan, niin tulkaa taas tänne, me hoidamme teidät.
Siis tarpeellisia käyntejä.
Teksti: Leena Mallat
