Terveydenhuollon henkilöstön suhtautuminen kipusairauksiin ja niiden hoitoon vaihtelee monin tavoin. Kaikkia eivät tämän vuosituhannen kipututkimukset ole vielä tavoittaneet. On myös sellaisia ammattilaisia, jotka poimivat eri suuntiin viittaavien tutkimusten joukosta omiin hoitolinjoihinsa parhaiten sopivat ja puhuvat niistä faktoina. Eräs sellainen väittämä on, että lääkkeet ylläpitävät kipua, joten niistä luopumalla kipukin häviää. Tämä ei ole ihan totta.
Sen sijaan on totta, että akuutti kipu tulee lääkitä erittäin tehokkaasti, jotta kipu ei pitkittyisi. Leikkauksen tai vamman jälkeinen kipu voi nimittäin muuten muuttua krooniseksi senkin jälkeen, kun kipua aiheuttanut tekijä on jo parantunut. Silloin kivunsäätelyjärjestelmään on muodostunut häiriö, joka olisi tehokkaalla kivunhoidolla saatettu estää – aina ei tietenkään siinä onnistuta.
Sellaista näyttöä ei ole, että kaikki kipua aiheuttavat tekijät tulisivat oireettomiksi, ellei niistä aiheutuisi ajan kuluessa kivunsäätelyjärjestelmän häiriöitä. Esimerkiksi yleisistä välilevynpullistumista osa paranee itsestään, osa leikkauksella, mutta osasta jää pysyvä hermojuurivaurio, joka tuottaa kipua läpi potilaan loppuelämän. Vaurio on ja pysyy.
Voivatko sitten opiaatit ylläpitää kroonista kipua? Tähän sain hyvin arvostetulta neurologilta vastauksen, että voivat. Mutta vain silloin, kun elimistön opiaattipitoisuus on pitkään, yli hoitosuositusten, hyvin korkealla. Opiaattiherkistymän takia kipualue ei säily alkuperäisenä, vaan kipu siirtyy kehossa paikasta toiseen. Tarua on siis se, että kipupotilas aiheuttaisi kipunsa itse itselleen käyttämällä hänelle määrättyjä lääkkeitä. Lääkkeillä hän sen sijaan selviytyy vaurionsa aiheuttamasta kivusta.
Kipupotilaiden huolena on, että monella taholla tulkitaan, että kaikki kipulääkitys tulee nyt lopettaa, jotta lääkkeet eivät ylläpitäisi kipua tai niihin ei syntyisi ”vaarallista” riippuvuutta. Mielialalääkkeitä suositaan, koska ne vaikuttavat suotuisasti kivunsäätelyjärjestelmään. Kyllä ne vaikuttavatkin. Mutta eivät kuitenkaan niin, että potilas ”unohtaisi kipunsa”, kuten erään ystäväni lääkäri hänelle selitti.
Ystäväni on sairastanut reumaa yli 20 vuotta ja hänen jäykkyytensä ja kipunsa ovat viime vuosien aikana lisääntyneet. Lääkäri kuitenkin totesi, ettei ystäväni enää sairastakaan reumaa, vaan hän ainoastaan muistaa entiset kipunsa. Tästä syystä hän sai lääkkeitä kipujen unohtamiseen. Ei mihinkään muuhun.
Siinä tilanteessa ei vuorovaikutus ihan onnistunut. Toivottavasti sen taustalla olevat käsitykset eivät olleet yhtä hataria. Kipumuistia varsinaisena muistina ei ole edes olemassakaan. Et muista niin, että se sattuu. Vai pystytkö palauttamaan aidon elämyksellisen kipumuiston mieleesi ja tuntemaan sen kivuliaana kehossasi?
Kysymys on varmastikin ollut kivunsäätelyjärjestelmän herkistymisestä, ei suinkaan kipumuistoista, jotka estävät ystäväni aamuisen liikkeellelähdön ja vaikeuttavat hänen toimintaansa. Ymmärrän hyvin turhauman, jota kipupotilas kokee, jos hänelle sanotaan, ettei kivunaiheuttajaa edes ole, vaan kysymys on siitä, että potilas muistelee kipujaan.
Kivusta tiedetään, ettei vieläkään tiedetä kovin paljon. Tarkennuksia on saatu, ja aivojen kuvantamismenetelmät ovat tuoneet uutta tietoa kivusta ja sen säätelystä. On kuitenkin vielä paljon puutteellisia ja ristiriitaisia tutkimustuloksia.
Olisi toivottavaa, ettei alan tutkimuksesta valikoitaisi vain omia työtapoja vahvistavia ”totuuksia”. Ja vieläkin toivottavampaa olisi, ettei yhden hypoteesin julistamisella ja julkisuuden tavoittelemisella heikennettäisi kipupotilaiden oikeuksia hyvään hoitoon.
Sirpa Tahko
Kirjoittaja on psykologi, työnohjaaja ja kipukroonikko. Hän kuuluu Suomen Kivuntutkimusyhdistykseen ja toimii aktiivisesti potilasjärjestöissä.
