Omalla kohdallani riippuvuudet ovat toimineet jossain kohtaa elämässäni porttina vapauteen kaikesta siitä paskasta mitä elämä mulle tarjoili. Tänään kuitenkin ymmärrän sen ettei elämää, saati itseään tai vastuuta, voi loputtomiin yrittää paeta.
Mulle riippuvuudet olivat epätoivoinen keino yrittää hallita kaikkea sitä kaaosta mitä sisälläni koin. En vain yksinkertaisesti ollut valmis kohtaamaan kaikkia niitä haasteita, joita elämä oli kohdalleni varannut. Silti epätoivon vimmalla yritin selvitä kaikesta yksin. Olinhan jo pienestä pitäen oppinut ajatusmallin, ettei kenenkään ole varaa luottaa, vaan kaikesta on selvittävä yksin, apua pyytämättä. Voi luoja että mä taistelin. Kaikkea ja kaikkia vastaan hampaat irvessä.
Lopulta taistelun oli kuitenkin tauottava. En vain enää yksinkertaisesti jaksanut. Totaalinen loppuunpalaminen elämälle, merkitsi kohdallani sitä, että olin kirjaimellisesti valmis kuolemaan. Luullen että on jotenkin kunniakkaampaa kuolla vaikka oman käden kautta, kuin nöyrtyä pyytämään apua toiselta ihmiseltä.
Yritinkin lähes pakonomaisesti päättää elämäni. Vaikka kerta toisensa jälkeen luovutin – pahimmillaan ajaen pääsekaisena moottoritiellä kaistojen väliseen pylvääseen ilman turvavyötä niin lujaa kuin autollani pääsi – en saanu itseäni tapetuksi. Onneksi en.
Tänään katsoessani kohta 6-vuotiasta pientä raittiuteni helmeä hänen valmistautuessaan uuteen eskaripäivään, ymmärrän miksi en saanut itseäni hengiltä, vaikka kuinka yritin. Elämä oli varannut minulle vielä paljon hyvää. Ainoa mitä minun tuli tehdä, oli luopua väärän ylpeyden aiheuttamasta omavoimaisesta taistelusta suostuen ottamaan apua vastaan.
Koin pohjani eri riippuvuuksieni suhteen reilut 8 vuotta sitten. Tuossa hetkessä en osannut kuvitella elämää ilman noita riippuvuuksia. Toisaalta en osannut kuvitella elämääni kyllä enää niiden kanssakaan, niin tuskaista tuo taisteluni oli jo pidempään ollut. Silti mun piti vielä kuntoutuksessakin kuukauden päivät hangoitella tyhmän ylpeänä vastaan, ennen kuin olin valmis myöntämään etten enää yksin jaksanut.
Kolme kuukautta kuntoutusta toi tullessaan sen verran luottamusta toisiin ihmisiin, että pari viikkoa kuntoutuksen jälkeen, kun isäni ajoi kännipäissään rekan eteen, minun ei tuota armotonta tuskaa tarvinnut lähteä pakenemaan. Saatoin apua pyytäen, ensikertaa elämässäni läpikäydä menetyksen kaikkine tunteineen.
Isäni kuolema sysäsi minut matkalle elämään. Matkalle, joka jatkuu päivän kerrallaan tänäänkin. Joka aamu herätessäni kiitän oman ymmärrykseni mukaista jumalaa siitä, etten noihin riippuvuuksiini tuhoutunut. Sillä tänään tiedän voivani osaltani auttaa niitä ihmisiä, jotka vielä tänäänkin tuolla erilaisten, haitallisten riippuvuuksien miinakentillä itseään ja läheisiään satuttavat. Parasta kaikessa tässä matkassani on se, että sen varrella mulle on kasvanut ymmärrys, että riippuvuus on ongelma, ei ongelmanratkaisu.
Yhä edelleen olen alkoholisti. Lääkeriippuvainen. Peliongelmainen. Läheisriippuvainen. En ole parantunut näistä riippuvuuksista, mutta jokainen päivä näistä vapaana on tae siitä, että toipumiseni etenee hetken kerrallaan.
Yksi tämän hetkisen elämäni tärkein asia onkin perheeni ohella se, että voin oman kokemukseni kautta osaltani tuoda toivoa riippuvuuksien alla elävien ihmisten toivottomuuteen. Tänään et ole yksin. Jos minä olen selvinnyt, sama mahdollisuus on myös sulle olemassa. Ainoa mitä siinä kysytään, on halu luovuttaa tuhoon tuomittu yksinäinen taistelu ja ottaa vastaan apua.
Kimmo Rasila
Kirjoittaja on alkoholismista, lääke- ja peliriippuvuudesta toipuva mies, joka on kirjoittanut kokemuksistaan blogissaan.
Onko sinulla riippuvuutta johonkin? Riippuvuustestejä löydät täältä.
