Haen todennäköisesti viimeistä kertaa ihan peruskesäduunia opiskelijana. Kaupan kassan tai vastaava työ ei vastaa koulutustani, edistä graduani tai valmistumistani, mutta kuten niin monien muidenkin, minunkin elämässäni rahaa kummasti vain tarvitsee. Saatuani virallisesti maisterin paperit käteeni syksyllä alan ajatella sitten muita kuvioita.
Tässä työtä hakiessa tulee tietenkin väkisinkin mieleen, mihin työhön minä itse pystyn ja kuinka pitkään. Itsekin olen hieman yllättynyt siitä, että minulla ei kaikista vaivoistani huolimatta ole mitään suuremmin työkykyyni vaikuttavaa kremppaa, kunhan saan lääkkeeni ja leponi sekä jumppaan iltaisin kotona. Kokemukseni mukaan monet nuoret MS-tautia sairastavat aikuiset tai muuten työikäiset eivät halua olla julkisuudessa tai muuten puhua diagnoosistaan, koska pelkäävät muun muassa mahdollisen tulevan työnantajan saavan diagnoosin selville. Jotkut työnantajathan saattavat nykyään vaikka googlettaa työnhakijat, ja esimerkiksi minusta on netissä löydettävissä vaikkapa nämä kolumnit. Sinänsähän sellaiset sairaudet, jotka eivät työkykyyn vaikuta, eivät saa vaikuttaa työhön valintaan. Toisaalta olen kuullut useista tapauksista, joissa työnantaja on työntekijän terveysongelmista kuullessaan valmis tekemään jonkinlaisia erityisjärjestelyjä esimerkiksi työpisteen tai työajan suhteen. Tämä on viimeaikaisen työurien pidentämistä koskevan keskustelun näkökulmasta kansantaloudellisestikin järkevää. Yksi asiaan liittyvä kysymys tietenkin on, miten yhteiskunta voisi tukea tällaisia järjestelyjä.
Luin juuri MS-liiton uusimmasta lehdestä, että Kuntoutussäätiön mukaan 16-44-vuotiaiden työkyvyttömyyseläkeläisten keskuudessa neurologiset sairaudet ovat toiseksi suurin eläkkeelle jäämistä aiheuttava sairausryhmä, ja MS-tauti niistä suurin. En siis halua vähätellä työkyvyttömyyden uhkan merkitystä MS-potilaille tai unohtaa taaskaan sitä, kuinka onnekas olen kun olen vielä tässä kunnossa. Onnekas olen myös siinä, että opiskeluni valmistavat ainakin fyysisesti melko kevyeen työhön. Yksi syy avoimuuteeni on nimenomaan se, että haluan vähentää MS-tautiin – ja tätä nykyä näköjään myös epilepsiaan – liittyviä ennakkoluuloja ja kauhukuvia. Vaikka minulla on näinkin rankkoja diagnooseja ja useita pienempiäkin, olen silti liikunta- ja työkykyinen. Niin ovat monet muutkin eri tavoilla pitkäaikaissairaat.
Liian usein olen kuullut keskusteluja siitä, tietääkö työnantaja MS:stä vai ei. Ja pitäisikö kertoa ja millä tavalla? Ja jos kertoo, mitkä ovat seuraukset? Itse olen aina ajatellut, että en halua olla töissä sellaisella työnantajalla, joka ei hyväksy minua tällaisena kun olen ja tunnusta osaamistani sellaisenaan. Toisaalta taas, jos minulla olisi oikeasti jotain työkykyyn vaikuttavaa vaivaa, toivon pystyväni olemaan siitäkin avoin. Väliaikaista kesäduunia hakiessa tällaiset kysymykset eivät onneksi ole niin kovin tärkeitä. Toisaalta en myöskään hakisi duunia, johon en katsoisi pystyväni. Joten arvoisa mahdollinen kesätyönantajani: luulen että tarvitsemani apuvälineet saattavat pikemminkin liittyä esimerkiksi pituuteeni – 152-senttinen kun ei kaikkialle ylety.
Iida Kalmanlehto
Kirjoittaja on 29-vuotias tamperelainen sosiaaliantropologian opiskelija, joka sairastaa mm. MS-tautia, epilepsiaa ja muita niihin liittyviä tai liittymättömiä vaivoja.
