Olen jonkun kerran, tälläkin palstalla, harmitellut miten kaipaan syöpätarkastuksissa käydessäni ”omaa” lääkäriä vaikka ymmärrän yliopistosairaalan koulutustehtävän. On tuntunut, että uusien vaivojen ilmetessä aikaa menee hirveästi jo tapahtuneen selvittämiseen. On kuin yrittäisi saada jatkokertomukseen hypänneen lääkärin ajan tasalla, mitä tähän asti on sairaudessa tapahtunut, miksi, koska, mitä on tehty ja mitä siitä on seurannut.
Nyt täytyy parin kontrollikerran jälkeen vähän tarkentaa, suorastaan ottaa sanojaan takaisin. Aika hyvin voi mennä, vaikka oven takaa löytyy aina uusi lääkäri. Joku aika sitten tarkastuskäynnillä puhisin mielessäni jo vastaanoton aluksi, että taas uusi nuori lääkäri ja ihan selvästi ollut jo koulussa kympin tyttö. Mietin, ettei hänellä voi olla paljon kokemusta eikä ainakaan tietoa minusta, kremppaisesta vanhasta naisesta. Sain kuitenkin nenälleni, onneksi. Nuori lääkärini näet osasi hoitaa, kuten myöhemmin ilmeni, uudet komplikaationi ihan oikein kuntoon ja teki kaiken sillä sydämellisellä tavalla jota jokainen meistä potilaista hoitavilta henkilöiltä kaipaa.
Viime kerralla taas kävi niin, että nuori (tässä iässä tosin aika suuri osa lääkäreistä näyttää nuorilta) osoittautui ammattikuntansa helmeksi. Oppia voi paljon, ammatin vaatimia tietoja ja taitoja, mutta paljon vaikeampaa on potilaan onnistunut kohtaaminen. Tämä nuori lääkäri osasi sen. Kotiin viemiseksi sain hyvän mielen ja ennen kaikkea uskoa terveeseen tulevaisuuteen.
Toivon vahvistaminen on olennainen osa hyvää hoitoa. Elämä menee pilalle jos koko ajan pelkää sairauden uusiutumista. Järjen tasolla tiedän, ettei kukaan voi tietää eikä taata että olen terve ja sellaisena pysyn. Sielun tasolla tuntuu kuitenkin todella hyvältä poistua vastaanotolta vakuuttuneena, että pahin on ohi, kaikki on hyvin ja että olen terve.
Leena Mallat
Kirjoittaja on 63-vuotias eläkkeellä oleva toimittaja, joka on sairastunut rintasyöpään, lymfoomaan ja eteisvärinään.
