Kuulun niihin kallishoitoisiksi väitettyihin eli yli 65-vuotiaisiin, jotka kuormittavat terveyskeskuksia ja sairaaloita. Aika monesti saa lukea lehdestä – joita me vielä tilaamme ja luemme – vähintään rivien välistä olevamme rasite kansataloudelle. Tulevina vuosina olemme sitä vielä enemmän kun vanhenemme ja olemme vielä vakavammin sairaita sekä avuntarpeessa myös arjessa. Sitä paitsi elämme entistä pitempään. Sote-uudistuksen vuoksi luettavaa lehdissä on nyt riittänyt. Aika mielenkiintoista on myös eutanasia-keskustelun ajoittuminen tähän aikaan.
En kuitenkaan suostu syyllistymään, vaikka olen ehtinyt jo alle 65-vuotiaanakin rasittaa sairaanhoitojärjestelmää muiden muassa kahdella synnytyksellä, kahdella syövällä, kahdella isolla leikkauksella, muutamilla pienehköillä kirurgisilla toimenpiteillä ja epälukuisella määrällä flunssia, rokotuksia, lihaskremppoja sekä muita vaivoja, jotka ovat vaatineet lääkärissäkäyntejä, laboratoriokokeita ja kuvantamisia. Oma lukunsa ovat lääkkeet, joiden osan ostamista Kela eli valtio tukee. Eli mitä laskuja ehdinkään vielä yhteiskunnalle aiheuttaa, jos elän yhtä vanhaksi kuin äitini eli vielä 20 vuotta saati kauemmin.
Miksi syyllistyisin vanhenemisestani ja sairauksieni hoidosta? Tätä varten suomalainen yhteiskunta on olemassa, meitä tavallisia ihmisiä varten. Ja tähän lasketaan mukaan myös meidät muodoiltamme pyöristyneet ikäihmiset, jotka talvisin murtomaahiihdämme, syömme uunilohta, katsomme televisiosta ampumahiihtoa ja joiden sydän krenkkaa.
Tässä maassa pitää huolehtia ihmisten terveydestä, heistäkin jotka eivät ole ruokaa tuottavia tai vientituloja kerryttäviä kansalaisia, vaan lapsia, vanhuksia, sairaita, hauraita, vammaisia, kaupanmyyjiä, poliiseja, tuomareita, vankeja, kansanedustajia ja ministereitä. Voisin perustella oikeuttani hyvään, yhteiskunnan järjestämään ja pääosin maksamaan terveydenhoitoon sanomalla olleeni töissä eläkeikääni, maksaneeni ja maksavani mukisematta veroni. Se vain ei ole olennaista. Hyvinvointivaltion ideaan kuuluu huolehtia kansalaisistaan, maksoivat nämä sitten vähän tai paljon veroja, ovat rikkaita tai köyhiä. Se riittää, ei kunkin keräämien papukaijamerkkien määrä.
Erilaisten talousmiesten madonlukujen pelästyttämä lukija kysyy tässä vaiheessa miten kirjoittaja luulee yhteiskunnan rahojen riittävän. Kuitenkin kyse on siitä mihin yhteiskunnan rahat käytetään ja keiden hyväksi. Olin jo syntyessäni 1950-luvun alussa hyvin toimivan kunnallisen neuvolan asiakas kuten sadattuhannet muutkin suomalaislapset samaan aikaan, kun silloin vielä aika köyhä Suomi maksoi viimeisiä sotakorvauksiaan.
Ei tarvitse paljon karttapalloa pyöritellä, kun ymmärtää, että hyvinvointimme on paljolti juuri sen ansiota, että yhteistä rahaa on käytetty kaikkien kansalaisten koulutukseen ja terveydenhoitoon. Osaa kansasta ei ole oikopäätä hylätty, kuten monessa maailman maassa, vaikka nyt siihen suuntaan näytetään meilläkin mentävän.
Leena Mallat
Kirjoittaja on 63-vuotias eläkkeellä oleva toimittaja, joka on sairastunut rintasyöpään, lymfoomaan ja eteisvärinään.
