Ystävä sairastui kivuliaaseen tautiin, kihtiin. Jalka kipeytyi tavalla, jota kuvaa osuvasti sana helvetillinen. Edes lakanaa ei voinut panna sängyssä jalan peitoksi, kengistä nyt puhumattakaan. Jo varpaan tutkiminen oli yhtä tuskaa. Kesti vielä aikansa ennen kuin diagnoosi varmistui ja tropit alkoivat tehota.
Hän kertoi minulle taudin eri vaiheista, kun kivut oli saatu hallintaan ja elämä oli jo helpottunut. Sitten hän sanoi minulle niin monen muunkin ystävän vastaavassa tilanteessa käyttämät sanat: Mutta tämähän on pientä verrattuna siihen mitä sinä ole kokenut.
Miten niin pientä?! Kyllä sietämättömät kivut ja sairastuminen ovat yhtä kauhea ja iso asia kokijalleen oli syynä sitten mikä sairaus tahansa, eikä niitä ole kellään syytä vähätellä.
Ei kahteen syöpään sairastuminen ole nostanut minua sairausasteikon palkintopallin ykköseksi, jonka rinnalla kihti, keuhkokuume tai muu sairaus olisivat jotenkin vähäpätöisiä. Toki syöpä voi hyvin kohtalokas ja viedä hengen, hoidot aina raskaita ja jättävät monesti haittoja, minuunkin. Hoitojen tehotessa elämä kuitenkin palautuu normaaliksi, vaikka erilaiseksi. Eihän lymfoomakollegani Saku Koivukaan olisi palannut jääkiekkoa pelaamaan jos hän ei olisi ollut syöpähoitojen jälkeen terve.
Syöpään sairastunut tarvitsee läheisiltään ja ystäviltään kaiken mahdollisen tuen. Akuutissa vaiheessa empatia ja apu ovat kullanarvoisia. Jos sitten menee niin onnellisesti, että hoidot tehoavat mitään syöpäsädekehää ei tarvitse ottaa esiin. Minulle saa valittaa, kihdistäkin.
Leena Mallat
Kirjoittaja on 63-vuotias eläkkeellä oleva toimittaja, joka on sairastunut rintasyöpään, lymfoomaan ja eteisvärinään.
