Olen nyt pari kertaa käynyt uudessa ja huippuhienossa Kalasataman terveys- ja hyvinvointikeskuksessa. Kokemus oli pääosin positiivinen: viitoitus metroasemalta oli selkeä, ala-aulassa vapaaehtoiset päivystäjät ohjasivat eteenpäin ja fysioterapian kuntosalin laitteet ovat ajanmukaiset.
Ainoa häiritsevä tekijä oli inhimillisen vuorovaikutuksen puute. Vaikka Kalasatamaa mainostetaan paikkana, jossa kaikki palvelut saa yhdeltä luukulta, mitään luukkua ei ole. Kysymyksiä varten aulassa on suuri- ja pyöreäsilmäinen Pepper-niminen robotti, joka lähes ihmismäisellä äänellä vastaa tiedusteluihin ja jonka siis melkein voi kuvitella ymmärtävänkin puhetta.
Kummallakin käynnilläni Pepperiä ympäröi uteliaiden joukko, joka innokkaasti otti kännyköillään robotista kuvia. Ja Pepper, ikään kuin olisi konesilmillään nähnyt ihailijansa, palkitsi heidät lausumalla: – Voi miten mukavaa, olenkin aina halunnut tulla valokuvatuksi!
Se huvitti, ainakin ensimmäisellä kerralla. Toisaalta ymmärrän niitä, jotka somessa purkavat ärtymystään kaikenmaailman härpäkkeitä kohtaan. Olen itsekin niin vanha, että tunnen epäluuloa kaikkia teknisiä vempaimia kohtaan. Periaatteesta en kommunikoi koneiden kanssa, ellei ole pakko.
Hieman ärsyttää myös tuo ”terveys- ja hyvinvointikeskus”. Olen ehkä vanha jäärä, mutta haen yhä terveyskeskuksesta terveyspalveluita – lähinnä hoitoa sairauksiin. Hyvinvoinnista huolehdin Mäkelänrinteen uimahallissa, konsertissa tai elokuvissa. Hyvinvointikeskuksesta tulee mieleen kaupallinen ”hyvän olon keskus”, jossa on tarjolla spata, jalkojenhoitoa, ihon sokerointia ja suklaakylpyjä.
Terveyden ja hyvinvoinnin ero ei ole vain akateeminen ongelma; sillä on käytännön seurauksia hoitotyöhön ja sen filosofiaan. Maailman terveysjärjestö WHO:n vanhan määritelmän mukaan terveys on ”täydellinen fyysisen, psyykkisen ja sosiaalisen hyvinvoinnin tila”.
Lause on moneen kertaan tyrmätty aikansa eläneenä. Ensinnäkin, täydellistä hyvinvointia ei tosielämässä ole olemassakaan. Toiseksi, terveys ja hyvinvointi eivät ole toistensa synonyymeja eivätkä aina edes edellytä toisiaan. Sairas tai vammainen saattaa tuntea itsensä hyvinvoivaksi, kun taas objektiivisesti arvioiden terve ihminen voi pahoin.
WHO onkin skarpannut määritelmäänsä. Päivityksen mukaan terveys on ”päivittäisen elämän voimavara, ei elämän päämäärä. Terveys sisältää sosiaaliset ja henkilökohtaiset voimavarat sekä fyysisen toimintakyvyn”.
Lopuksi suurin puute. Vaikka Kalasatama on kallis ja mainosten mukaan täyden palvelun paikka, röntgeniä siellä ei ole. Jos asiakas tulee sinne murtuneen jalan kanssa, hänet passitetaan kuvattavaksi Haartmanin päivystykseen tai tulevaan Postitalon palvelupisteeseen.
Syy ei ole Pepperin – yhden robotin hinnalla ei röntgeniä saa, ei useankaan. Kuitenkin säästäminen on hölmöläisten hommaa, sillä jokuhan kuljetukset ja muut kulut aina maksaa. Onneksi toiveissa on, että Kalasatamaankin laitteet joskus saadaan. Sitä odotellessa on tyydyttävä Pepperiin ja hänen ihailijoihinsa.
Merja Minkkinen
Kirjoittaja on yhteiskuntatieteiden tohtori ja sairauseläkkeellä oleva tiedotusopin lehtori. Häntä kiinnostavat fyysiset ja psyykkiset riippuvuudet sekä niiden hoitojen historia.
