Kesälomakaudella niin potilas kuin terve saattaa huomata pohtivansa, miten onnistuneimmin irtautuisi arjestaan. Mene metsään hiljentymään, neuvoo kaveri. Heittäydy urbaaniin sykkeeseen, ehdottaa toinen. Tuosta voisi tulla mieleen, että lomailun perusvalinta kannattaa tehdä vaikkapa luonnonympäristön ja kaupungin välillä ja sitten pysytellä siinä, mikä itselle tuntuu omimmalta. Käytännössä asia on monisyisempi.
Se, mikä toimi joskus, ei välttämättä toimi enää. Eri ikävaiheissa ja elämäntilanteissa samakin ihminen saattaa viihtyä ihan erilaisissa lomaympäristöissä. Siksi pitkäaikaiset lomaperinteet voivat alkaa rasittaa, ja siksi lomakumppanien toiveiden risteyttäminen voi olla vielä kimurantimpaa kuin luulisi.
Esimerkiksi minä olen viihtynyt eri vaiheissani hyvinkin erilaisilla kesälomilla niin luonnon keskellä, kaupungeissa kuin kotonani.
Kouluikäisenä asuin kerrostalolähiössä, ja hain siihen vaihtelua viettämällä monta kesää sukulaisteni mökillä järven rannalla, metsän keskellä. Siellä välillä rentouduin omissa oloissani, välillä osallistuin mökin remontointiin, ja välillä sosiaalistuin illanvietoissa.
Nuorena aikuisena matkustin yleensä kesälomilla vaimoni kanssa ulkomaille, tyypillisesti omatoimimatkoille niin luontoon ja maaseuduille kuin kaupunkeihin. Halusimme kumpikin nähdä maailmasta kiinnostavia paikkoja ja perehtyä niihin. Intensiiviset reissut väsyttivät mutta samalla myös virkistivät.
Keski-ikäisenä MS-tauti yhdessä lisääntyvän työkiireen kanssa romahdutti jaksamiseni niin, että aloin viettää lomiani lähinnä kotona lueskellen. Vaimoni kanssa lakkasimme ajoittamasta lomiamme samaksi ajaksi, ja hän jatkoi ajoittaista matkustamista ja mökkeilyä. Tällainen jako on toiminut meillä hyvin.
Neljä vuotta sitten keksin alkaa harrastaa lomillani lukemisen lisäksi virtuaalimatkailua tietokoneellani. Totesin sen kattavan virikkeidentarpeitani nykyisellä jaksamistasollani oikein hyvin.
Oletan, että virtuaaliturismi saattaisi sopia muillekin ihmisillä, joita kiinnostaa matkailu mutta jotka eivät syystä tai toisesta pääse fyysisesti reissuille. Toistaiseksi en ole kuitenkaan törmännyt mihinkään virtuaalimatkailun trendiin, joten en osaa arvata, miten laajalti sellainen voisi toimia.
Kaikkein stressaavimpina työkiirevuosina havaitsin, että paras keino toipua työputkesta oli leppoisa oleskelu ilman kummempia tekemisiä. Tavoittelin kyllästymisen tunteita, ja niiden kasautuessa totesin levänneeni tarpeeksi. Myös tuollainen passiivinen lomailu toimi kohdallani aikansa hyvin, vaikka yleensä olenkin kaivannut ajatuksilleni virikkeitä aika tiuhaan.
Suosittelin kyllästymisen kokeilemista myös väsyneille työtovereilleni, sillä arvelin jonkun toisenkin saattavan yllättyä sen toimivuudesta. Tiedostin toki, että välttämättä niin ei käy. Kuten sanottu, eri elämänvaiheissa voivat toimia eri konstit.
Lisäksi toimivuuteen voivat vaikuttaa eri ihmisten erilaiset persoonallisuudenpiirteet. Ne voivat aiheuttaa pysyviä yksilöiden välisiä eroja. Toisaalta piirteet saattavat samankin ihmisen eri elämänvaiheissa korostua eri tavoin.
Persoonallisuudenpiirteet aiheuttavat esimerkiksi sellaista, että ihmisten viihtymisen perusjako ei välttämättä menekään metsän ja kaupungin välillä. Sen sijaan voi ratkaista, millaisesta luonnosta tai urbaanista ympäristöstä on kyse ja millaisia tunteita juuri se herättää. Bongasin viime kesänä tällaista osoittavan tutkimuksen, jonka julkaisi Journal of Consumer Psychology.
Tutkimuksen mukaan ne ihmiset, joille persoonallisuustesti osoittaa vähäistä neuroottisuutta, palautuvat työstressistään parhaiten rauhassa – mutta rauhaksi kelpaa niin kahvila tai museo kuin metsäkin. Paljon neuroottisuuden piirteitä eli esimerkiksi ahdistuneisuutta ja impulsiivisuutta osoittavat ihmiset eivät puolestaan kaipaa rauhaa ollenkaan. Heitä palauttaa kaupungin hulinan ohella myös vaikkapa sopivan vaaralliselta näyttävä vaelluspolku tai uhkaavatunnelmainen myrskysää.
Niin metsäretki kuin kaupunkikierros saattavat siis toimia, vaikka matkakumppaneista yksi kaipaisi äksöniä ja toinen seesteisyyttä. Hiljentyjä voi istahtaa metsälammen rannalle siksi aikaa, kun menijä koluaa kalliojyrkänteitä. Kaupungista löytynee niin leppoisia kahviloita kuin vilskeisiä toreja. Toki tuo edellyttää, että kumppanit päästävät toisensa ainakin osaksi ajasta omille teilleen.
Petri Riikonen
Kirjoittaja on biologitaustainen tiedetoimittaja ja Tiede-lehden entinen pitkäaikainen toimitussihteeri. Hän on MS-taudin takia työkyvyttömyyseläkkeellä ja tekee pieniä määriä freelancetoimittajan töitä kotoaan käsin.
