Ainakaan minun terveydelleni ei näet tee hyvää olla koko ajan huolissani menevätkö sydämen rytmit sekaisin. Flimmeri yllättää kun esimerkiksi väsymys yhdistyy murehtimiseen. Nykyisin en enää rytmin seottua ensitöikseni ryntää päivystykseen, vaan odotan rauhassa palaisivatko rytmit paikalleen kun lepäilen ja yritän tyhjentää pääni huolista esimerkiksi jollain sopivalla tv-ohjelmalla. Kutsun menetelmää Method Marpleksi.
Menetelmä on toiminut, aikansa. Reilu viikko ennen joulua rytmi kyllä normalisoitui, mutta leposyke jäi kolminumeroisiin lukuihin. Siitä se ei laskenut, vaikka otin ylimääräisiä beetasalpaajia ja kieltäydyin (Huom! Hyvällä omallatunnolla) kaikesta joulutohinasta, kuten siivouksesta ja leipomisesta.
Huoli lisääntyi sitä mukaa kun leposyke pikkuhiljaa kohosi. Ei tarvitse olla kummoinen kotitohtori ymmärtääkseen, ettei sydän kestä vuorokausi- saatikka viikkotolkulla jatkuvaa hölkkää. Yritin löytää netistä selitystä korkealle pulssilleni, mutta mikään tarjotuista vastauksista ei oikein sopinut minuun. Vaikka minulla on monta eteisvärinää sairastavaa sukulaista ja tuttua niin tämä pulma ei ”vertaisraadissamme” ole koskaan tullut esille.
Kun yli viikko oli kulunut ilman muutosta parempaan, vaan päinvastoin, oli edessä matka päivystykseen, Tapaninpäivän aamuna. Joulu ei päivystyksessä näkynyt, mutta kyllä vähän kuului. Jossain vaiheessa näet kuulutettiin, että vieraileva kuoro käy sairaalassa laulamassa joululauluja osasto kerrallaan, viimeisenä päivystyksessä. Päivä kului kuten päivystyksessä kuluu; sairaalapaita päälle, johdot kropasta seurantalaitteisiin, tunnistenauha ranteeseen, verikokeet, sydänfilmi. Ja odotetaan, nyt myös joululaulukuoroa. Päivystyskäyntien opettamana olin ottanut mukaan hyvän kirjan ja paksut villasukat, jotta aika kuluisi paremmin eikä jalkoja alkaisi palella.
Lääkäri tuli ja tiheän tykytyksen syy selvisi, nyt kyse on minulle uudesta rytmihäiriöstä, eteislepatuksesta. Sitä ei eteisvärinän tunnistava kotiverenpainemittarini pysty näyttämään, joten en ollut osannut pelkästä korkeasta leposykkeestä päätellä, että kyse oli kuitenkin rytmihäiriöstä.
Rytmi palautettiin normaaliksi sähköisesti. Miltäkö se tuntui? Vastaus on, ettei miltään, minut oli kevyesti nukutettu enkä tiennyt mitään mitä ympärilläni tai minulle tapahtui. Hankalin ja kivuliain vaihe oli, kun tiputusta varten yritettiin löytää hyvä verisuoni, jota ei tahtonut monista yrityksistä ja yrittäjistä huolimatta onnistua.
Kotiin palasin alkuillasta helpottuneena ja rytmit tasaantuneena. Nyt odotan aikaa kardiologille, joka toivottavasti kertoo, mitä tälle vaivalle voitaisiin tehdä, kun flimmerin hoitoon määrätty lääke ei enää käykään.
Kuoroa joululauluineen en valitettavasti kuullut, olin joko sillä aikaa unten mailla tai sitten kuoro ehti vasta myöhemmin illalla päivystykseen.
Leena Mallat
Kirjoittaja on eläkkeellä oleva toimittaja, joka on sairastunut rintasyöpään, lymfoomaan ja eteisvärinään.
