Minulla on viime aikoina tuntunut, että olen pallo. Minua on tässä ihan viime aikoina nimittäin pompoteltu ympäriinsä ja vieläpä niin, etten tiedä minne oikein loppujen lopuksi olen päätynyt. Tässä pompottelussa on kyse siitä, että lääkäri A lähettää lääkäri B:lle, jonka mielestä hoitoni ei kuulu hänelle vaan mahdollisesti lääkäri A:lle tai ehkäpä jopa lääkäri C:lle. Tätä ennen on jo käynyt ilmi, että lääkäri A on unohtanut lähettää lääkäri B:lle tarpeellisia tietoja, minkä vuoksi lääkäri B ei oikeastaan edes tietä koko tapauksesta mitään, ja kaikkiin tietoihin ei pääse tietojärjestelmien erilaisuuden vuoksi edes käsiksi.
Ikävintä tässä palloilussa on se, että minun potilaana tulee pysyä koko ajan skarppina ja aktiivisena, vaikka tosiasiassa lääkäreiden eikä minun itse tulisi kantaa kokonaisvastuu hoidostani. Lisäksi kun käytännössä yksi lääkäri keskittyy aina vain yhteen vaivaan ja ruumiinosaan koko kropan tilanteen jäädessä paitsioon. Tästä kaikesta en kuitenkaan syytä lääkäreitä, vaan sitä, että terveyspalvelut on järjestetty kaikkea muuta kuin kokonaisvaltaisesti. Pelkästään edellä kuvaamani kuilu erikois- ja perusterveydenhuollon välillä on sellainen, johon pallo liian helposti putoaa. Jos tähän lisätään vielä se, että osa hoidostani tapahtuu julkisella ja osa yksityisellä puolella, niin peli on melko lailla pelattu.
Niin ikävää kun se onkin, minun täytyy myöntää, että yksityispuolella ajan saa heti ja kaikki sujuu nopeammin kuin julkisella. Lääkärihän tietysti määrittää, mitä tutkimuksia on tehtävä ja mitä ei, mutta välillä on tuntunut, että kyse on myös resursseista ja vakuutusyhtiöiden piikistä. Lopputulos eli mielenrauha oireiden vakavuudesta on toki toivottava – kuten olisi myös tieto tämän kaiken tarpeellisuudesta ja siitä, olisiko julkisen puolen lääkäri toiminut samoin. Vaikka kaipa potilaan todellisuudessa vain pitäisi olla tyytyväinen, jos jonkinlainen vakuutus syystä tai toisesta korvaa hoidon yksityisellä – vaikka tiedostaisi, ettei tämä ole kestävä tapa järjestää terveydenhuoltopalveluja ja yksityispalvelujen käyttö tuntuu kaiken kaikkiaan hieman elitistiseltä. Vaihtoehtoisesti potilas voi odottaa kiltisti kunnallisen hoitotakuun toteutumista kolmen kuukauden sisällä ja toivoa pysyvänsä työkykyisenä kunnes kauan odotettu lääkärinaika vihdoin koittaa. Kolmas vaihtoehto on, ettei julkinen eikä yksityinen puoli tiedä kummalle potilas oikeastaan kuuluu ja mitä toisella puolella on jo tehty. Kuten erikois- ja perusterveydenhuollonkin suhteen, jää tässäkin kuilussa potilaan ja hänen muistilappujensa varaan muistaa mainita ja kysyä kaikki tarpeellinen, kun odotettu aika vihdoin koittaa.
Kaiken tämän jälkeen pahinta tietenkin sitten on se, jos odotettu lääkäri ei tiedäkään mistä on kyse, ja lähettää jälleen uudelle erikoislääkärille – siinä vaiheessa saattaa olla kyseessä jo lääkäri Ö. Sinänsähän tästä palloilusta voi kiittää lähinnä monivaivaista potilasta itseään, jonka oireista ei melkein kukaan ota selvää. Joka tapauksessa pallopelissä voittajan pitäisi olla potilas eikä häntä hoitavat eri instituutiot tai erikoislääkärit – on nimittäin kyseenalaista, jaksaako pallo enää tässä vaiheessa edes pomppia. Itse en koskaan ole pitänyt pallopeleistä.
Iida Kalmanlehto
Kirjoittaja on tamperelainen 28-vuotias opiskelija, joka sairastaa kilpirauhasen vajaatoimintaa ja MS-tautia sekä muita niihin liittyviä tai liittymättömiä vaivoja.
