Sote -uudistus on kaikkien mielestä tärkeä asia. Siitä puhutaan ja kirjoitetaan joka puolella, vaikka välillä keskustelu tuntuukin koskevan enemmän hallitustyöskentelyä kuin itse uudistusta. Monikanavaisen terveydenhuoltojärjestelmämme toimimattomuus on siis ilmeistä, mutta itse rakenteiden ja rahoitusten sijaan haluaisin tässä pohtia mitä sote-uudistus merkitsee potilaan näkökulmasta.
Esimerkkitapauksena käytän tässä monidiagnosoitua itseäni. Olen pitkään kamppaillut sen kanssa, että yhdelläkään minua hoitavalla lääkärillä ei tunnu olevan kokonaiskuvaa esimerkiksi kaikista lääkkeistä joita käytän – itsekään hädin tuskin muistan kaikkien minua hoitavien lääkärien nimiä. Pääasiallinen perusterveydenhuoltoni erikoislääkäreineen on tällä hetkellä ylioppilaiden terveydenhuoltosäätiössä, mutta erikoisempien sairauksieni takia käyn myös sairaanhoitopiirin erikoislääkäreillä. Kun toivottavasti piakkoin valmistun yliopistolta, minut heivataan kunnallisen terveydenhuollon asiakkaaksi – kunnes saan töitä ja pääsen työterveyshuollon piiriin, joka sitten työnantajan mahdollisesti vaihtuessa voi taas vaihtua. Toisaalta koko ajan voin käyttää myös yksityispuolen palveluita, koska osan vaivoistani kattavat tapaturma- ja matkavakuutukset. Välillä käyn visiitillä myös kunnallisella puolella.
Ei liene ihme, että itsellänikin on välillä vaikeuksia pysyä perässä. Toisaalta tämänhän voi nähdä niin, että minulla sentään on jonkinlaista valinnanvaraa sen suhteen, missä itseni hoidan. Toisin on vaikkapa pienituloisella ja työttömällä pikkukaupunkilaisella ja hänen lapsillaan, jotka saavat tyytyä kunnallisiin enemmän tai yleensä valitettavasti vähemmän toimiviin palveluihin. Onko tapauksessani tavallaan kyse mallista, jossa rahoitus seuraa potilaan mukana sinne, missä tämä päättää itseänsä hoitaa? Mutta ongelma onkin nimenomaan se, että en halua enkä jaksa valita ja päättää missä minua hoidetaan. Haluan, että olisi yksi, pysyvästi koko paketista vastaava taho, jonka lääkäri konsultoisi saman tahon erikoislääkäreitä, joita voisin tavata tarpeen mukaan. Hyvin yksinkertaista, mutta silti oi niin monimutkaista!
Lisäksi olisi helpottavaa, jos eri sote-palvelujen rahoituksesta kiisteltäessä muistettaisiin myös potilaan rahoitus. Eri tahoille kertyvät käyntimaksuni eivät nimittäin välttämättä ylitä kunkin tahon maksukattoja tai muita raja-aitoja, ja pienituloisena opiskelijana kiroilen lähes jokaviikkoisisia apteekki- ja lääkärikuluja, vaikka isi vielä lähes kolmekymppistä tytärtään niissä auttaakin.
En ole varma olenko ymmärtänyt kaiken sote-uudistuksesta oikein tai ymmärränkö nykyisenkään järjestelmän rakenteita täysin – pahoittelut jos teksti sisältää asiavirheitä. Potilaan kannalta uudistuksessa tärkeintä olisikin juuri yksinkertaisuus, selkeys ja jatkuvuus vaikka terveyden- ja elämäntilanteet muuttuisivat. Valitettavasti pelkkä sot -prosessi todistaa, kuinka monimutkaista yksinkertainen voi olla!
Iida Kalmanlehto
Kirjoittaja on 30-vuotias tamperelainen sosiaaliantropologian opiskelija, joka sairastaa mm. MS-tautia, epilepsiaa ja muita niihin liittyviä tai liittymättömiä vaivoja.
