Potilaan ääni hiipuu koristen. Hiljenee. Pikkuhiljaa. Koska ei tule kuulluksi. Muuttuu pahoinvoinniksi ja siten oireeksi. Lääkitään ja sitten hiljennytään. Yhdessä.
Ei se oikeastaan mitään sanonutkaan, asiakas, potilaamme, hoidettava autettava tukea tarvitseva yksilö. Siinä missä suomalaisessa fyysisen terveyden hoidossa olisi ehkä ihan hyväkin vähän laajentaa nykyistä näkemystä ihmisestä ja ihmisen kohtaamisesta, niin henkisessä hoidossa sitä voi kaventaa. Tällä tarkoitan sitä, että mennessäni lääkärille kurkkukivun takia, lääkäri tutkii kurkkuni. Ja jos kurkusta ei löydy ongelmaa, hän laajentaa tutkimusta kurkun ympäristöön ja siitä eteenpäin, kunnes syy löytyy. Jos löytyy. Koska syy harvoin löytyy, mutta seuraus kyllä. Ja se hoidetaan.
Sinänsä hyvä, ettei lääkäri tulkitse vaan tutkii. Mutta toisaalta mitä tutkii, voisi olla laajemman pohdinnan alla. Olen saanut kunnian kuulla lääkäreitä Italiassa, ja kuinka hyvältä tuntuukaan, että moni heistä etsii ratkaisuja ihmisen tilanteisiin koko elämän kirjosta, esim. määräämällä kulttuuria terveyden tueksi tai sujuvasti ohjaamalla potilaan vaihtoehtoisten hoitojen pariin, syöpäsairaalassa. Ilman ristiriitaa ja arvottamista.
Henkisen hoidon puolella en siis kannata kohtaamisen vähentämistä ja kaventamista, vaan nykyisen kohtaamisen käsitteen uudelleen tarkistamista. Kun kahden keskustelevan ihmisen vuorovaikutus perustuu siihen, että toinen puhuu ja toinen tulkitsee ja sitten päättää toisen puolesta, niin voi olla, että ongelmaa tulee. Ongelmat sitten näyttäytyvät reagointeina, potilaan äänen nousuna, kysymyksinä ja vastakkain asettumisena. Minun tieto itsestäni ja sinun tulkintasi minusta. Potilas ääntelee, sanoo ja kysyy. Tuleeko kuulluksi vai hiipuuuuuuuuko. Hiljenee.
Kuka tietää mikä kenellekin on parasta? Kuka tietää syyn seurauksien takana vai ihminen itse, jos vaan joku tulkitsematta kuuntelisi? Saako ihminen itse valita itselleen sopivaa vai kuka valitsee? Kun todellisuus on, että joku määrää ja ihminen menee ja vikisee, hiljaa. Kun on kerran päässä vikaa.
Pohdintani pohjaa tällä hetkellä taas kymmeniin uusiin kuulemiini ihmisten tarinoihin omista elävistä elämistään odottaessaan kohdatuksi tulemista tuen tarvitsemisen hetkillään.
Katja Lemberg
Kirjoittaja on vakavasta masennuksesta parantunut nainen ja äiti kehittämässä palveluita masentuneiden tukemiseen ja kohtaamiseen.
Kuva: Juha Metso
PS. Työparini juuri luki minulle otteen VAMPO- seurantaraportista (Vammaispoliittinen ohjelma). Luemme vammaispuolen materiaaleja, koska mielenterveyspotilaiden asioita hoidetaan osin vammaislain puitteissa.
”VAMPO:n mukaan ensisijaista on niiden säädösten muuttaminen, jotka ovat käytännössä estäneet Suomea ratifioimasta allekirjoittamaansa YK:n yleissopimusta vammaisten henkilöiden oikeuksista (YK:n vammaissopimus). Sopimuksen edellyttämät säädösmuutokset liittyvät vammaisten henkilöiden itsemääräämisoikeuteen ja valinnanvapauteen. Kyse on vammaisten henkilöiden oikeudesta valita kotikuntansa, itsemääräämisoikeuden vahvistamisesta ja sen rajoittamista koskevan sääntelyn selkiyttämisestä.”
