Taas kerran oli edessä poliklinikkakäynti Korvaklinikalla, ties kuinka monennen kerran. Jo etukäteen harmitti ja jännitti. Siellä kun on vastassa lääkärin lisäksi monikymmensenttinen koirankorvainen potilasasiakirjapino, joka yleensä harmittaa lääkäriä. Paperia on kertynyt liki puolen vuosisadan ajalta, kolmesta eri yliopistosairaalasta. Toisaalta tykkään korvalääkäreistä, he ovat niin rakastettavan suoraviivaisia ja pragmaattisia.
Tällä kertaa kaikki oli toisin. Olimme siirtyneet tälle vuosituhannelle. Olin saanut ajanvarauskirjeen mukana esitietolomakkeen ihan itse täytettäväksi. Siihen mahtui kaikki seitsemän otolaryngologian leikkausta, kymmenkunta lääkettäni, perustaudit astmasta ja verenpainetaudista vähän eksoottisempiin autoimmuuni-ilmiöihin. Myös lääkeallergiat sain luetella. Tupakoinnista ja alkoholin käytöstä myös kysyttiin. Lomakkeelle vastaaminen on luontevaa, erikseen kysyttäessä vaivautuu usein sekä lääkäri että potilas. Viimeinen kysymys oli viehättävä: ”Onko vielä jotain, mitä haluaisit lääkärin tietävän?” Se tuntui niin hyvältä ja välittävältä. Lomake tosin oli niin perusteellinen, että en keksinyt mitään lisättävää. Kaikki tärkeä oli jo sanottu.
Vastaanotolla lääkäri sanoi päivää, luki lomakkeen läpi ja teki yhden lisäkysymyksen lääkityksestä – mitä särkylääkkeitä on käytössä. Minä siihen mutisin, että en laittanut, koska niin harvoin tarvitsen. Mutta Clotam pikkukipuun ja Tramal isompaan. Lääkäri sanoi, että on hyvä tietää sopivat lääkkeet, jos ja kun leikkauksen jälkeen tarvitaan kipulääkitystä. En osannut kuvitellakaan, että tässäkin voidaan ottaa potilaan toiveet ja kokemus huomioon.
Niinpä anamneesitaustatietojen kirjaamisen sijasta pääsimme alle kahdessa minuutissa asiaan, diagnostiikkaan ja hoidon suunnitteluun. Hoitaja ryhtyi siirtämään lomakkeen tietoja päätteelle. Katsoimme TT-kuvan, totesimme konservatiivisen hoidon konstit jo käytetyiksi ja leikkaus on tarpeen. Kaikki meni paremmin kuin Strömsössä. Lääkärissäkäynti kävi nopeasti, tehokkaasti ja silti kiireettömästi. Lääkäri sai tehdä lääkärin eikä konttoristin töitä.
Potilas voi tuoda hoitoonsa lisäarvoa tekemällä hyvin kotiläksynsä. Lomakkeen kanssa kotona kaikessa rauhassa käyttämäni tunti muuttui lisäarvoksi vastaanotolle. Ensimmäistä kertaa elämässäni tuntui, että potilaana olin hoidon keskiössä ja osallistujana, en pelkästään hoidon kohteena. Pragmaattiset korvalääkärit ovat kehittäneet älykkään esitietolomakkeensa ehkä sen vuoksi, että heillä on paljon kuuroja tai huonosti puhuvia potilaita. Kuulustelemalla tai viittomakielen tulkkia käyttäen tietojen keruuseen menisi tolkuttomasti aikaa.
Pahoittelin huonoa käsialaani ja toivoinkin, että lomakkeen voisi ladata tietokoneelle, täyttää ja lähettää sähköisesti. Vastaanotolla sitten vain tehtäisiin täsmennykset ja lääkäri saa keskittyä potilaaseen. Entäpä, jos yllättäen päivystykseen joutuessasi saisit viimeksi täyttämäsi esitietolomakkeen printattuna ja voisit sen itse tarkistaa, jos olet tolkuissasi. Ja kuinka arvokkaaksi ajantasaiset ja oikeat esitiedot osoittautuisivatkaan, nimenomaan silloin, kun et päivystykseen päätyessäsi ole tolkuissasi!
Ehkä joskus tulevaisuudessa kaikki potilaat saavat ajanvarauksen yhteydessä esitäytetyn esitietolomakkeen – onnistuuhan tuo verottajaltakin. Nyt vaan taitaa olla niin, että terveydenhuollon päättäjät keskittyvät SoTe-kyläpolitikointiin, terveydenhuollon kustannustehokkuudesta, laadusta ja potilaasta viis.
Satu Salonen
Kirjoittaja on sairaan hyvä potilas ja tietokirjailija, joka asuu osan vuodesta Kittilästä.
