Luoja, että olen nauttinut tästä päivästä. Näillä leveyspiireillä ei ole liian montaa päivää vuodessa, kun voin naamani kanssa notkua ulkona aamusta iltaan. Tänään pystyin ja olin vielä yhdessä minun lempikolkassa tällä isolla pallolla, mökillä. Ei haittaa, ei haittaa yhtään.
Jokunen päivä takaperin astuin aikakoneeseen. Tai noh, keltainen pieni lossinräppänähän tuo oikeasti oli, jos halutaan puhua asioista niiden oikeilla nimillä. Jotenkin se lyhyt lautalla ajettu vesimatka on aina tuntunut matkalta toiseen maailmaan. Saarimaahan. Siellä mutkikas, kapea tie vie niin syvälle, että kuka tahansa joka perille löytää, kutsuttu tai kutsumaton, ansaitsee pullakahvit. Korvessa ollaan, täältä ei löydy Pokemonin Pokemonia. Etsitty on. Muu maailma unohtuu ja elämä sujuu perusasioiden äärellä, suht alkeellisissa oloissa. Pääasia, että tärkeimmät ovat siellä. Luonto ja läheiset. Tukka sujahtaa viiden päivän takkuponkkarille, hyvää maku pettää vaatetuksen suhteen pahasti, tontin ainoa peili on auton taustapeili ja paljasjaloin on hyvä tallustaa. Sitibööna goes lande.
On ihana olla keskellä hiljaisuutta. Kunhan vaan kaiken maailman luontoötöt ja trööttäilijät malttaisivat joskus olla edes hetken hiljaa. Ne isot, valkoiset kiljukaulat on pahimpia mölyapinoita. Aloittavat aamuyöstä ja jatkavat toisilleen huutelua läpi päivän. Sopisivat! Ne olivat välillä jo poissa, mutta tulivat takaisin. Däm. Sorsat puolestaan tulevat röyhkeästi maalle asti ja syövät mustikat. Minun marjat! Sitä mustavalkopunaista lentävää tyyppiä käy vähän sääliksi. Se hakkaa päätään jatkuvasti petäjään. Mahtaa sitä harmittaa. Järvi….Jaksan tuijotella tuota vesilammikkoa aamusta iltaan. Vielä kun joku lämmittäisi sen riittävän lämpimäksi, jotta saisin viskattua talviturkin pois niskasta. Nynny mikä nynny, myönnän.
Mökillä harvoin tiedän, mikä päivä kulloinkin on, täällä vain olen. Jos maltan. Se malttaminen on toisinaan kortilla ja touhujalkaa kutittaa. Vuosien varrella säätäessä on tullut moneen otteeseen mieleen, onko järkeä vai ei. Kannattaako riehua kuin päätön kana. Mädän selkäni, irtojäsenisen EDS-kroppani ja sähkövikaisten kasvojen kanssa olisi huomattavasti helpompaa, luultavasti myös fiksumpaa, Jos vain keskittyisin olemaan rauhassa. Relaisin täpöllä. Mutta juuri siinä menee järki alta nanosekunnin.
Ajat takaperin olen arvottanut asioiden tärkeysjärjestyksessä mielenterveyden etusijalle ja kivut sitten sinne jonnekin, listan loppupäähän. Kipuja minulla on joka tapauksessa, teen tai olen tekemättä mitään. Toki jonkinasteinen järjen käyttö on aina sallittu. Kyse on lähinnä kivun määrästä, miten voimakasta ja minkä tyyppistä kipu kulloinkin on. Hyväntuulisena, olooni tyytyväisenä ja kenties onnellisenakin, kestän ja otan vastaan kovatkin hermokivut huomattavasti paremmin, kuin siipi maassa. Väsyneenä, huonosti nukkuneena ja apeansurkeana, pienikin kipu on usein liikaa, ja taittaa sen kiikkerän kamelin selän. Joten meluummin otan tietoisen riskin kipujen pahenemisesta ja touhuan jonkun tolkun rajoissa. Kärsin sitten nahoissani aiheutuneet kivut.
Aikoinaan, vielä töissä ollessani, ihana työterveyslääkärini kirjoitti minulle epikriisiin jotain tyyliin “Rouva Elo ei saa enää nostaa ja kantaa järvestä kiviä, työntää niitä ylämäkeen kottikärryllä kuivalle maalle ja tehdä kivetyksiä. Samoin rouva Elolta on kiellettyä kaivamasta kantoja ylös tai kaivaa kukkapenkkejä. Kitkeä saa, kunhan muistaa istua jakkaralla tai polvi-istunnassa sekä suojata polvensa.” Mietin häntä edelleenkin usein hymyssä suin ja lämmöllä. Olisipa mukava voida kertoa, että olen uskonut häntä. Ainakin suurin piirtein. Useimmiten.
Tänäänkin vilahti mielessä rämpiessäni täällä Jumalan selän ja plantaasin omistajan metsien takana, ettei mustikoiden jahtaaminen ole tälläiselle jokapaikan kipeälle ehkä ihan fiksuin veto. Molempien alaraajojen neuropaattinen kipu riemastui jokaisen kerätyn marjan myötä. Mutta kun ne maistuvat taivaalliselle! Pelkästään se ilo, minkä saa tuolla näreiden keskellä kontatessa, on takuulla niiden rähinöiden arvoista. Oikeasti. Se pieni landetyttö, joka asuu tämän kaupunkilaisen sydämessä, rakastaa paljasjalkaista elämää luonnon keskellä. Sou not, jos varpaat, kädet ja kasvot ovat siniset mustikoista, polvet mustina, askel pätkii ja ruoto huutaa hoosiannaa sen seurauksena. Nämä on kuitenkin niitä hetkiä, joita ikävöin talvikuukausien ulkonaliikkumiskieltoni aikaan.
Pahin invalidisoijani on kuitenkin tämä minun naama. Kun kolmoishermosärkyiset kasvoni salamoivat, se kyykyttää pahemmin kuin selän ja jalkojen hermosäryt ikinä. Kuvailen tätä sairautta usein niin, että se on kuin Hitlerin ja Mengelen rakkauslapsi. Taapero, joka leikkii mielin määrin kasvojeni tuntohermon kanssa, kuin sähköjohdoilla. Se antaa pään alueelle zägäreitä miten haluaa ja kuinka paljon lystää. Yleensä ihan ilman mitään syytä. Kylmä, viileä sekä tuuli, kevytkin ilman liikehdintä, provosoi aina tuota sadistista natiaista. Suurimman osan vuodesta olen suosiolla sisätiloissa, koska tähän arktiseen maahan ei mahdu vuoteen liian monta “kolmoishermosärky-ystävällistä” päivää. Kun sellainen osuu kohdalle, minä tasan olen ulkona ja kohkaan menemään! Haista home trigeminushermo, on päivän teema ja nauti Ode elämästä, tulee heti sen perässä.
Parempi repiä lämpimästä ja tyynestä kesäpäivästä kaikki mahdollinen irti. Terveelle se tuskin on paljon mitään, mutta tämmöiselle monikipuilijalle tämä on kuin triathlon. Kyllä, maksan päivän riehumisista, mutta niin kauan kuin tekemisen ilo peittoaa siitä aiheutuneet kivut, tämä kannattaa. Huomenna lämpötila tipahtaa ja tuulen suunta muuttuu niin, että vaahtopäät lyö rantaan. Taitaa sataakin. Sellaisena päivänä minulla ei ole mitään asiaa ulos. Tälläisen hienon päivän illalla, voinkin kaivaa läppärin eteeni ja asettua kuistille kirjoittamaan. Mielessä on vain yksi ajatus, olipa hitto vie hieno päivä! Tahtoo lisää näitä.
Outi Elo
Kirjoittaja on 46-vuotias vantaalainen nainen, joka sairastaa sekä kolmoishermosärkyä että Ehlers-Danlosin oireyhtymää, tekee vapaaehtoistyötä mm. kolmoishermosäryn parissa, on kolmoishermosärkysivuston ylläpitäjä, vetää Facebookin Triget-vertaisryhmää ja on Suomen kipu ry:n hallituksen jäsen.
