Kevään mittaan olen innostunut katselemaan kumpupilviä. Ne yleistyivät talven jälkeen, kun voimistuva auringonsäteily alkoi kohottaa maanpinnalta lämpimän ilman kuplia. Aina kun nouseva kupla viilenee riittävästi, ilmankosteus tiivistyy pilvipisaroiksi ja muodostaa kumpuilevan hattaran.
Toisinaan hattarat kasvavat tornimaisiksi kuuro- ja ukkospilviksi. Ne tuottavat sade- ja raekuuroja ja voimakkaimmillaan ukkosta. Toisinaan pilvien nousua tyrehdyttää lämmin ilmakerros, ja silloin hattarat joko haihtuvat tai alkavat yhdistyä kumpukerrospilveksi. Se koostuu hattara- tai rullamaisista osista, joiden leveys vastaa ojennetun käden yli kolmen sormen leveyttä.
Siinä tulikin kuvailluksi jo kolme pilvien kymmenestä päätyypistä.
Pilvien tarkkailu on siitä harvinainen luonnonharrastuksen laji, että se ei edellytä liikkumista luonnossa. Riittää, että ikkunoista näkyy taivasta, kuten onnekseni asunnostamme näkyy.
Tällaisia harrastuksia olen alkanut arvostaa yhä enemmän sitä mukaa, kun MS-tauti on heikentänyt jaksamistani ja saanut minut pysyttelemään yhä tiiviimmin kotona.
Pilvet ovat luonnonharrastuksen lajina myös siitä harvinainen, että pilvien päätyyppejä on tosiaan vain kymmenen. Ne ovat vieläpä kaikkialla maailmassa samat. Siksi tunnistuksen opettelu on aika helppoa verrattuna vaikkapa lintuihin tai kasveihin, jossa opeteltava määrä kasvaa herkästi kymmenistä satoihin.
Minulla oli onni saada tähän harrastukseen tehokas startti jo parikymppisenä, 1980-luvun alussa. Armeija-aikanani Kotkan rannikkopatteristossa ilmoittauduin nimittäin halukkaaksi säähavaintokoulutukseen, koska aihe kuulosti minusta kiinnostavalta. Pääsinkin sääkouluun Tikkakosken Luonetjärvelle.
Opetusmetodit olivat inttityyliin suoraviivaisia ja omalla tavallaan tehokkaita. Luennon jälkeen menimme kasarmin pihalle arvioimaan taivaan pilvipeiton laajuutta ja pilvien tyyppejä. Jollei arviomme syntynyt tarpeeksi nopeasti, juoksimme kasarmin ympäri, ja sitten yritimme uudestaan.
Armeijalla oli kaksi motiivia sääkoulutukselle. Ensinnäkin tykistö tarvitsi lentoratalaskentoihin tiedot eri korkeuksilla puhaltavista tuulista, ja niitä me säämiehet määritimme sääpalloja lähettämällä. Toiseksi armeija hoiti tiettyjä sääasemia, joita ei vielä siihen aikaan ollut automatisoitu.
Luonetjärvellä sain loppujen lopuksi sääaliupseerin koulutuksen, ja palvelusajan viimeiset kuukaudet toimin Kotkassa Rankin saaressa sääaseman esimiehenä, alaisinani kaksi säämiestä. Hoidimme vuorotyönä sääaseman mittaukset ja raportoinnit vuorokauden ympäri. Tuosta ajasta jäi mieleeni muun muassa, että merisäätiedotusten ikoninen ”Kotka, Rankki: ohutta yläpilveä” on todellakin siellä aika yleinen säätila.
Koulutus jätti minulle tavaksi vilkaista taivaalle aina silloin tällöin ja arvioida pilvitilannetta. Sillä tavoin jatkoin enemmän tai vähemmän aktiivisesti parikymmentä vuotta.
Uutta intoa sain vuonna 2006, kun luin Gavin Pretor-Pinneyn juuri ilmestyneen pilviopaskirjan The cloudspotter’s guide. Työskentelin silloin Tiede-lehden toimituksessa, ja ideoin lehden liitteeksi kahdeksansivuisen pilvioppaan. Värväsimme sen kirjoittajaksi Ylen tv-uutisten meteorologin Seija Paasosen. Työstimme liitettä talven 2006–2007 mittaan, ja kesäkuun alussa se ilmestyi Tieteen numerossa 5/2007 nimellä Pilvibongarin taivas. Saman kesäkuun aikana ilmestyi sitten myös Atena-kustantamolta Pretor-Pinneyn kirjasta Ulla Lempisen suomennos nimellä Pilvibongarin opas.
Uskon, että nuo julkaisut houkuttelivat pilvien pariin jonkinmoisen joukon suomalaisia. Minun harrastustani ne ainakin siivittivät niin, että se on jatkunut nyt aiempaa aktiivisempana jo vuosikymmenen.
Kumpupilvien ohella suosikkipilviini kuuluvat hahtuvapilvet. Ne vastaavat näöltään kumpukerrospilviä mutta ovat pari kilometriä korkeammalla ja näyttävät siksi pienempiosaisilta. Osasten koko vastaa ojennetun käden 1–3 sormen leveyttä.
Hahtuvapilvet ovat sieviä keskellä päivääkin, mutta erityisen kauniita niistä tulee auringonlaskun aikaan. Iltaruskon punerrus heijastuu osasten valopuolista, ja varjopuolet toimivat tehokkaina kontrasteina. Väreistä tulee yleensä kirkkaita, koska korkeutensa takia hahtuvapilvet leijuvat ylempänä kuin maasta päivän aikana noussut värejä himmentävä pöly.
Petri Riikonen
Kirjoittaja on biologitaustainen tiedetoimittaja ja Tiede-lehden entinen pitkäaikainen toimitussihteeri. Hän on MS-taudin takia työkyvyttömyyseläkkeellä ja tekee pieniä määriä freelancetoimittajan töitä kotoaan käsin.
