Viime aikoina lähipiirissäni on ollut monia eläinpotilaita. Kissoja ja koiria on kiikutettu eri lääkäreille kummallisten ja huolestuttavien oireiden vuoksi. Rahalla ei ole niinkään väliä, kun rakas lemmikki kärsii. Eläin ei osaa kertoa kivuista, mutta sen käytöksen ja erilaisten testien perusteella voidaan joskus todeta, että kärsimys on liian kovaa, ja eläinpotilaan parhaaksi nähdään päästää se tuskistaan. Elämää voitaisiin vielä jatkaa kovalla lääkityksellä jonkin aikaa, mutta tämän ei aina arvioida olevan oikeasti elämisen arvoista elämää. Päätös lopettaa eläimen elämä on ihmiselle raskaampi päätös, koska siinä tietoisesti lopetetaan toisen elämä.
Oma isoäitini makasi tiedottomana vain viikon sairaskohtauksensa jälkeen, niin kauan 80-vuotias paljon tehnyt ja nähnyt keho jaksoi ilman elvytystä ja lääkitystä. Vaikka kuolema oli raskas kestää, olen iloinen, että isoäiti oli itse hoitotestamentilla ja elvytyskiellolla varmistanut, ettei hän ei jäänyt vuosiksi elämään ääritapauksessa sairaudesta sekaisin olevan vanhuksen tai lääkityn vihanneksen elämää. Tein itse hoitotestamentin alle parikymppisenä MS-diagnoosin saatuani, jolloin mielikuvani sairauden mahdollisista seurauksista olivat mustavalkoisempia ja dramaattisempia kuin nykyään. Joka tapauksessa ajatus siitä, että makaisin syystä tai toisesta toimintakyvyttömänä ja enemmän tai vähemmän tiedottomana sairaalassa lääkkeiden ja koneiden pitäessä elintoimintojani yllä, on edelleen kestämätön. Olenkin pikemminkin pyrkinyt elämään niin täysillä ja juuri niin kuin haluan, ettei kellään varmasti jää tunnetta siitä, etten ehtinyt elämään tarpeeksi, vaikka kuolisin tässä ja nyt.
Hoitotestamentti tai elvytyskielto ei kuitenkaan tarkoita samaa kuin tuskistaan päästäminen, kuten asia eläinten kohdalla ilmaistaan. Mielestäni jokaisella ihmisellä on oikeus lopettaa elämänsä omasta tahdostaan ennen kestämättömiä tuskia ja täyttä toimintakyvyttömyyttä. Ihmisen kun tiedetään olevan todennäköisesti tietoisempi omasta minästään ja tulevaisuudestaan kuin vaikkapa kissan tietoinen siitä, mitä sairaus aiheuttaa, mitä tuskia edessä vielä on ja kuinka oma minuus saattaa hukkua kaiken kärsimyksen alle. On melkein suurempi rikos olla auttamatta toista tällaisessa tilanteessa kuin auttaa, lisäksi kun asia on mahdollista järjestää siten, että varsinaisen kuolettavan teon tekee kuoleva itse.
Toki aina voi myös toipua. Olen itsekin saanut todeta, kuinka voi toipua mitä vakavimmista onnettomuuksista ja sairauksista lääketieteen kehityksen, oman sitkeytensä tai jonkin kumman sattuman avulla. Jos on mahdollista, että elämä vielä voittaa, sitä on yritettävä. Mutta jos toivoa ei enää ole vaan näkyvissä on vain kärsimystä ja lähestyvä tuskallinen kuolema, ennemmin tai myöhemmin jätettävät jäähyväiset voi olla parempi jättää heti.
Tämä kolumni on omistettu Varpu-kissan muistolle.
Iida Kalmanlehto
Kirjoittaja on 29-vuotias tamperelainen sosiaaliantropologian opiskelija, joka sairastaa mm. MS-tautia, epilepsiaa ja muita niihin liittyviä tai liittymättömiä vaivoja.
