Katselin viime viikolla kalenteriani ja olin alkamassa kirjoittaa tätä tekstiä. Olin väärässä viikossa, joten siirsin. Ja tällä viikolla en sitten muistanutkaan. Että sain muistutuksen. Kiitos siitä.
Varata aikaa tehdä ja täyttää tarpeensa. Miten tarpeeni määritän vai kuka määrittää?
Lapseni sormi leikattiin viime marraskuussa ja sen jälkeen olemme juosseet maksullisilla tarkastuskäynneillä kiitettävästi paikallisessa sairaalassa. Meistä on siis pidetty hyvää huolta. Vaikkakin jossakin vaiheessa alkoi tuntua, että kiva kun välitarkistellaan, mutta minä maksan siitä ilosta joka kerta melkoisen summan. Kun alkujaan sormileikkaukseen päädyttiin alkuperäisen kipsauksen epäonnistumisen johdosta. Että miksen siis valittanut silloin, mietin. Nyt maksan. Laskut tulevat sairaalasta todella ajallaan ja karhukirjeet vielä nopeammin.
Sormen kanssa on nyt vähän hankaluutta ja seuraavaan tarkistusaikaan onkin nyt aika kauan, kun hoito on jo melko pitkällä. Eilen soitin klo 8.00. Odotin puolituntia odotusbiisin kanssa ja sitten päätin jättää soittopyynnön. Minulle soitettiinkin iltapäivällä ja todettiin, että ai, tässä tarvitaankin hoitajaa. Hoitaja soittaa tänään tai huomenna. Ok.
Me kyllä tavoittelemme kirurgia, mutta nyt odotamme hoitajan soittoa. Eli olisiko ollut nopeampaa ja halvempaakin kaikille rynnätä akuuttipotilaana ensiapuun vaatimaan palvelua vai tämä monen soiton, pitkän ajan ja pojan tuskan läpikäymisen polku, jonka lopputulosta emme vielä tiedä.
Olla saatavilla. Olla ajoissa. Vastata heti ja palvella pian. Melkoinen paine ihmissuhdetyössä. Miten vastata ihmisen hätään silloin, kun hätä on. Ja kuka määrittää milloin on hätä, mihin vastataan ja mihin hätään ei vastata. Eikö hätä ole aina sellainen, joka tulee tulla kuulluksi. Eikös hätä synnykin siitä, että kukaan ei kuule.
Miksi minulle soitti ensin joku, joka ei ole hoitava henkilö… tarkistaakseen hätäni laadun määrittääkseen saanko palvelua? Että onko päässäni vikaa ja hätäni siten heille kuulumaton vai onko minulla todella terveydellinen tarve sairaalan palvelulle? Vai mitä, kysyy pääpuolen työntekijä minussa. Ja asiakas odottaa puhelua.
Katja Lemberg
Kirjoittaja on vakavasta masennuksesta parantunut nainen ja äiti kehittämässä palveluita masentuneiden tukemiseen ja kohtaamiseen.
Kuva: Juha Metso
