Media elää otsikoista ja klikkauksista. Jos asiasta saadaan aikaan kauhistelua ja kärjistäviä kysymyksiä, on luvassa hyvää pöhinää, nokkelaa mediakohua ja jatkojuttujen kipakkaa vastakkainasettelua. Jos siinä sitten käsitteet sekaantuvat, logiikka tökkii ja parannuksen tehneiden käännynnäisten kertomukset saavat joka kierroksella hieman lisää liioittelua, ei se haittaa hyvää tarinaa.
Yhdysvaltojen opioidikriisi, miljardeja tuottava moraaliton lääketeollisuus ja suomalaiset huumeongelmat ovat päässeet julkisuudessa osaksi päivittelyn kehää, josta sinkoilee irrallisia syytöksiä lääkärikunnan, terveydenhuollon ja lääkkeitä käyttävien potilaiden suuntaan.
Epäkohtia on aina, ja haluan hyvin painokkaasti sanoa, että lääkkeiden väärinkäytön estämiseksi pitää tehdä kaikki voitava ja että aina on parantamisen varaa. On kuitenkin hyvin harhaanjohtavaa spekuloida Yhdysvaltojen tilanteella, kun puhutaan suomalaisesta terveydenhoitojärjestelmästä ja sen valvonnasta. Kukaan vastuullinen ei näe, että sellainen kriisi olisi Suomea uhkaamassa.
Opioidilääkemääräyksen saaneiden potilaiden lukumäärä on Suomessa viime vuosina lisääntynyt. Joissakin tarkoituksissa opioidien käyttöä kipulääkkeinä on ollut syytäkin lisätä. Esimerkiksi kuolevien potilaiden kivunhoitoon on panostettu viime vuosina onneksi enemmän, vaikka edelleen kuulee kertomuksia, miten kuolevaa henkilöä on syyllistetty varoituksilla siitä, että lääke saattaa aiheuttaa riippuvuutta.
Toinen opioidilääkemääräysten lisääntymisen syy on toivottavasti se, että akuutteja voimakkaita kipuja on hoidettu tehokkaasti, jotta ne eivät kroonistuisi. Esimerkiksi vammojen tai leikkausten jälkeisessä kivunhoidossa on usein kysymys vain muutaman vuorokauden pituisesta tarpeesta ja näissä yhteyksissä riippuvuusmahdollisuus on tietysti syytä kartoittaa ja tarkoin seurata.
Valvontaviranomaiset ovat kiinnittäneet huomiota kodeiinin liialliseen määräämiseen. Sen vaikutustapa on perinnöllisesti yksilöllinen: kymmenen prosenttia potilaista ei saa siitä mitään apua, parilla prosentilla maksa taas muuttaa sen morfiiniksi erittäin tehokkaasti, jolloin riippuvuusriski voimakkaasti kasvaa. Perimää tuntematta kodeiinilääkitys voi tässä suhteessa mennä arpapeliksi. Kun kodeiini mietona opioidina on suurelle osalle potilaista kuitenkin vaikutukseltaan voimakkaita opioideja vähäisempi, lääkärit saattavat kokea sen ”turvallisempana” kuin asia onkaan.
Pahinta haittaa opioidimelu aiheuttaa kuitenkin niille vaikeista kroonisista kivuista kärsiville potilaille, joiden hoidossa tarvitaan kaikkien mahdollisten lääkkeettömien menetelmien ja lääkeyhdistelmien kirjoa. Vaikeista pitkäkestoisista kivuista kärsii noin 300 000 suomalaista. He tarvitsisivat moniammatillisen tiimin tukea ja kipulääkärinsä jatkuvassa kokeilussa ja seurannassa monenlaisia lääkkeitä; muun muassa epilepsialääkeryhmään kuuluvia, kipukynnystä nostavia, unta tasaavia, lihasspasmeja helpottavia ja myös opioideja. Eikä kaikella tällä saada useinkaan taitettua kivuista kuin pahin kärki.
Mediakohussa menevät sekaisin opioidien viihdekäyttö ja lääkekäyttö. Vaikeista kivuista kärsivälle ei synny euforiaa, hyvänolontunnetta, jota lääkkeiden viihdekäyttäjät havittelevat. Sen sijaan heille syntyy usein hyvinkin epämiellyttäviä sivuvaikutuksia, jotka heidän on kestettävä, että vieläkin pahempi kipu olisi siedettävämpi.
Vaikka julkisessa kohussa aika ajoin joku muistaa sivulauseessa sanoa, ettei nyt puhuta heistä, jotka lääkehoitoa välttämättä tarvitsevat, saavat juuri vaikeista kroonisista kivuista kärsivät opioidikohusta helposti väärinkäyttäjäleiman. Jutuissa kun usein sekoittuvat asianmukaisella reseptillä lääkettä saavat kipupotilaat ja samankaltaisia aineita eri reittejä hankkineet huumepotilaat. Samaan laariin menevät myös rauhoittavat lääkkeet ja kipulääkkeet. Ja virheellisesti rinnastetaan sivuvaikutukset ja vieroitusoireet.
Opioidimelun myötä joissakin hoitopaikoissa on otettu silmätikuksi kipupotilaat, joiden pitkään etsityt, kokeillut ja säädetyt lääkeyhdistelmät sisältävät opioideja. Potilasta tuntematta hoidon saamisen edellytykseksi asetetaan lääkkeistä luopuminen. Jos potilas ei ole siihen halukas, hänet helposti tulkitaan lääkeriippuvaiseksi. Niin tai näin, potilas saa pelätä, ettei hän saa tarvitsemaansa apua. Pahimmassa tapauksessa hän voi päätyä epätoivossaan itsemurhaan.
Kuka tahansa meistä voi vaikkapa tapaturman tai hoitotoimenpiteen epäonnistumisen takia päätyä kipupotilaaksi, jonka elämä ja toimintakyky riippuvat siitä, miten hyvin kipua osataan ja halutaan hoitaa Suomessa. Kivunhoito on haastavaa työtä. Kaikkien terveydenhuollon ammattilaisten tulisi saada riittävää koulutusta toimimiseen vaikeista kivuista kärsivien potilaiden kanssa. Ja kivunhoidon erityiskoulutukseen olisi syytä saada nopeasti lisää resursseja!
Kirjoittaja:
Sirpa Tahko
Kirjoittaja on psykologi, työnohjaaja ja kipukroonikko. Hän kuuluu Suomen Kivuntutkimusyhdistykseen ja toimii aktiivisesti potilasjärjestöissä.
