– Kiva matka, mutta vähempikin draama olisi riittänyt, mies totesi kun palasimme viikonloppumatkalta Amsterdamista. Olin näet joutunut sikäläisen yliopistollisen sairaalan päivystykseen keskellä lauantaiyötä.
Nukkumaan mentyäni tunsin, kuinka sydämeni löi epätahdissa ja syke oli kuin olisi juossut maratonia täyttä vauhtia. Koko rinta ”tuntui”, mutta ei ollut puristavaa kipua, ei kipua vasemmassa käsivarressa. Arvelin,, että kyse on eteisvärinästä, vaikkei minulla aiemmin sitä ole ollut ja päätin vähän odotella josko sydän itsekseen tasaantuu. Oli iltayö, mies nukkui, olin vieraassa maassa. Huoli kuitenkin kasvoi hädäksi ja peloksi. Päättelin, ettei sydän moista sykettä jatkuvasti kestä.
Hotellin respa kutsui paikalle ambulanssin ja hämmästyin kun toinen minua tutkineista ensihoitajista oli lähes ikäiseni mies.
Sairaalassa sain heti oman huoneen. Hyvin ystävällinen sairaanhoitaja esitteli itsensä, kytki minut seurantalaitteisiin, otti verikokeet ja laittoi mieheni täyttämään henkilötietopaperia. Odottaessamme lääkäriä hän kysyi mieheltäni haluaako tämä teetä vai kahvia ja toi sitten teekupin ja keksin. Myöhemmin hän toi miehelleni niska- ja jalkatuellisen nojatuolin, jossa oli mukavampi odottaa. Vaikka sydämeni edelleen löi miten sattui niin vapattava sieluni rauhoittui hiukan, kun tiesin että olin nyt osaavissa käsissä, kävi miten kävi.
Lääkäri oli reipas nuorehko nainen, jonka kanssa yritämme sitten yhdessä selvittää millaisia sairauksia, hoitoja ja lääkityksiä minulla on ja on ollut. Kun syke on noin 170 ja sydän väärässä rytmissä, englannin sanat muistuvat todella huonosti mieleen etenkin kun kyse on sairauksien ja hoitojen nimistä. Päätin, että jos vielä ulkomaanmatkalle pääsen, laitan passin väliin lapun jossa sairaushistoriani ja lääkkeeni ovat valmiiksi englanniksi. Nyt sentään olin puhekykyinen ja tajuissani, vaikka tietysti hirveän huolissani.
Heti miten suoneen pistetty beetasalpaaja – niin oletan – pudotti sykkeen jonkin ajan kuluttua ja myös lyönti tasaantui. Odoteltiin. Lääkäri kävi välillä katsomassa minua.
Aamuneljältä sydämeni oli rauhoittunut. Lääkäri istui sänkyni viereen. Hän oli kirjoittanut puolentoista liuskan mittaisen selvityksen, jonka saisin mukaani omalle lääkärilleni. Hän oli konsultoinut kardiologia, laittanut liitteeksi verikokeiden tulokset ja sydänfilmit. Hän selitti perusteellisesti mikä minulla on, mitä sille pitäisi tehdä, miten suuri on riskini sairastua aivoinfarktiin, millaisia labratulokseni olivat. Sain reseptin beetasalpaajiin jos kohtaus uusisi ja kehotuksen tulla takaisin jos apua tarvitsisin. Lisäksi reseptissä oli ”verenohennuspiikkejä”, joita sain muutaman mukaani kunnes voisin ostaa lisää. Kerroin, että osasin pistää lääkkeen vatsaani.
Sairaanhoitaja antoi päivystävän apteekin osoitteen – olihan jo sunnuntai – ja vei alakerran vastaanottoon, jossa piti maksaa hoito. Kun minulla oli eurooppalainen sairaanhoitokortti, en tarvinnut maksaa 300 euron laskua. Hotellissa olimme aamuviideltä.
Mitä tästä opin? Kelasta ilmaiseksi saatava eurooppalainen sairaanhoitokortti osoitti hyödyllisyytensä. Toki joudun vielä hakemaan korvausta lääke- ja taksikuluista Kelasta ja matkavakuutuksesta.
Vaikka kokemus oli monin tavoin hyvin rankka, niin tässä amsterdamilaisessa sairaalan päivystyksessä minua autettiin ystävällisesti ja ennen kaikkea hoidettiin todella hienosti. Samaa meiltä oli oma lääkärini luettuaan kollegansa kirjoittaman selvityksen. Myös jatkotoimista eli kardiologin tutkimusten tarpeellisuudesta molemmat olivat samaa mieltä.
Leena Mallat
Kirjoittaja on Viva-lehden toimittaja, joka on sairastanut rintasyövän ja lymfooman.
