Yksi suurimmista terveysvaaroista, jonka täällä Tansanian Dar Es Salaamissa päivittäin kohtaan, on liikenne. Ruuhkaisilla ja enemmän tai vähemmän kuoppaisilla kaduilla ajetaan kaikenlaisilla ajoneuvoilla: jättikokoisista rekoista joka välissä pujotteleviin moottoripyöriin. Vaikka päätavoitteena kaikilla on, ettei törmää kehenkään, onnettomuuksia sattuu vähän väliä. Ylitän teitä täällä aina hyvin varovaisesti. Muuhun en oikein pysty vaikuttamaan, sillä liikun pääasiassa jalan tai muiden kuljettamana.
Olen töissä keskustassa ja asun Kigambonin niemimaalle. Työmatkaani kuuluu viiden minuutin matka lautalla, jolla sivumennen sanoen rikotaan todennäköisesti kaikkia mahdollisia turvallisuusmääräyksiä. Kerran satuin istumaan erään nuoren naisen viereen, jonka jalka oli polvesta alaspäin turvonnut ja epäluonnollisessa asennossa. Tyttö itki ja valitti. Hän oli todennäköisesti kaatunut lautan sateesta liukkaalla lattialla. Hänen ympärilleen oli kerääntynyt useampi ihminen ihmettelemään. Apua tarjoavat miehet koskettelivat ja vääntelivät tytön jalkaa, ilmeisesti yrittäen saada sitä asentoon, jossa sattuisi vähiten. En tiedä, aiheuttiko tämä hänelle vielä suurempaa kipua.
Ajattelin koko ajan, ensihoidon perusperiaate on, että vammautunutta ruumiin osaa tai ihmistä ei saa turhaan liikuttaa, ettei saa aikaiseksi vielä pahempaa vahinkoa. En saanut kuitenkaan sanottua tätä miehille. Tilanne oli sosiaalisesti hankala, ja päädyin vain lohduttelemaan tyttöä. Lautan saavuttua vastarannalle tyttöä lähdettiin kuljettamaan lääkäriin. Voin vain toivoa, että jalka tuli tarjotusta avusta huolimatta kuntoon.
Erityisesti tämän kohtaamisen jälkeen olen miettinyt paljon sitä, miten täällä toimitaan, jos jotakin sattuu ja ihmisiä loukkaantuu. Jos lähiseudulla on ambulanssi, jos se saadaan kutsuttua paikalle ja jos se pääsee perille, loukkaantuneet voivat saada viimeistään sairaalaan päästessään kohtuullisen hyvääkin hoitoa. Erityisesti, jos heillä on varaa yksityissairaalaan. Toisaalta tansanialaisten loputtomaan ystävällisyyteen ja avuliaisuuteen voi aina luottaa. Usein ihmisiä kuljetetaan sairaalaan jollakin paikalla olevalla ajoneuvolla.
Näen päivittäin kymmeniä ihmisiä, joilla on amputoituja ruumiinosia tai kehossa epämuodostumia. Mietin, kuinka moni näistä ihmisistä pystyisi muuhunkin kuin kerjäämiseen, jos ensihoito ja terveydenhuolto olisivat olleet alusta asti parempia.
Osassa tapauksista on toki kyse synnynnäisistä vammoista. Olen maallikkona diagnosoinut esimerkiksi useamman kampurajalan. Silloin ajattelen suomalaisen ystäväni kampurajalan kanssa syntynyttä, nyt kuusivuotiasta poikaa, joka kävelee hyvän hoidon ansiosta ilman, että mitään olisi nähtävissä. Tämä tuntuu kestämättömän epäreilulta, kuten myös se, että osa näkemistäni vammoista johtuu käsittääkseni siitä, että äideillä on ollut puutteellinen ruokavalio raskaana ollessaan.
Tässä kohtaa useat kysyvät, miten täällä uskaltaa liikkua mitenkään, puhumattakaan asua? Itse olen ollut kerran isossa liikenneonnettomuudessa, ja se tapahtui alle kilometrin päässä Tampereella sijaitsevasta asunnostani. Vaikka tämä ei vähennä Darin liikenteen vaarallisuutta, se tuo tilanteeseen tiettyä suhteellisuutta.
Tiedän, että oman onnettomuuteni jälkeen ambulanssi asiantuntevine hoitajineen oli paikalla minuuteissa ja että he osasivat käsitellä minua niin, että katkenneet kylkiluut puhkaisemisen sijaan vain sohaisivat keuhkojani. Onnettomuus sattui vielä aivan yliopistosairaalan läheisyydessä, joten sain parhainta mahdollista hoitoa heti. Nykyään tunnen onnettomuuden kehossani lähinnä erilaisina hermovaurioina, mutta suuremman jäljen se on ehkä jättänyt ajatteluuni.
En jaksa pelätä turhaan. Mitä tahansa voi kuitenkin tapahtua, missä tahansa. Urbaanin legendan mukaan suurin osa ihmisistä kuolee kotonaan, ja jos minä en kuulu heihin, niin ainakin olen elänyt juuri niin täysillä kuin haluan.
Iida Kalmanlehto
Kirjoittaja on maailmaa tällä hetkellä Tansaniasta käsin ihmettelevä tamperelainen, joka sairastaa MS-tautia, epilepsiaa ja muita niihin liittyviä tai liittymättömiä vaivoja.
