Sairaalaani on pystytetty potilaiden itseilmoittautumista varten pömpeli, jossa on kosketusnäyttö. Käytin sitä ensimmäistä kertaa viime vuoden lopulla, kun kävin MS-tautini takia vuosittaisella kontrollikäynnillä neurologin luona. Kun painelin näyttöä paljailla sormillani, mietiskelin, mitä sormiini saattaa tarttua. Onko näyttöä ennen minua näpelöinyt joku, joka sairastaa jotain tarttuvaa tautia? Voisiko jotakin haitallista livahtaa käsieni kautta esimerkiksi nenäni, suuni tai silmieni limakalvoille?
Tällainen tulee mieleeni etsimättä, koska tautini takia joudun välttelemään infektioita. Tartuntatauti voi nimittäin laukaista MS:n pahenemiskauden, ja pahenemiskaudet vammauttavat minua pysyvästi.
Olen taipuvainen ajattelemaan mikrobeja siksikin, että olen koulutukseltani mikrobiologi ja tein ennen tiedetoimittajaksi siirtymistäni useita vuosia tutkimustöitä tautimikrobeilla. Siksi olen jo kauan sitten opetellut välttelemään niiden tartuttamista itseeni.
Aloin miettiä, millainen pöpö kosketusnäytöllä todennäköisimmin muhisi.
Sairaalat käsittääkseni keskittävät taudintorjuntansa bakteereihin, jotka uhkaavat huonokuntoisia vuodepotilaita. Bakteerit aiheuttavat esimerkiksi haavatulehduksia, virtsatietulehduksia ja keuhkokuumeita, ja sairaalaoloissa jylläävät erityisesti sellaiset versiot, jotka ovat vastustuskykyisiä monille antibiooteille. Bakteerien levittämistä ehkäistään esimerkiksi huolellisilla käsienpesuilla ja käsidesin käytöllä. Kumpikin vähentää käsien bakteerimäärää tehokkaasti, ja käsidesiä on sairaalassa kiitettävästi tarjolla niin henkilökunnan kuin potilaiden ja kävijöiden ulottuvilla.
Perussairauteni ei kuitenkaan ole sellaista tyyppiä, että kokisin tyypillisiä sairaalassa leviäviä bakteereita itselleni erityiseksi uhaksi. Moni niistä elää harmittomana terveiden ihmisten iholla tai limakalvoilla ja uhkaa vain potilasta, jolla on paranemista odottavia haavoja tai joka on sairautensa takia valmiiksi hyvin huonossa kunnossa. Sitä paitsi jopa taudinaiheuttajiksi erikoistuneitakin bakteereita pitää yleensä saada melko iso annos, jotta ne pystyisivät aiheuttamaan taudin. Eivätkä bakteerit säily pinnoilla hengissä kovin hyvin, jollei niiden suojana ole näkyvää likaa.
Bakteeriuhkaa pidin siis omalla kohdallani epätodennäköisenä. Mutta entä virukset?
Päättelin, että todennäköisimmät uhat olisivat varmaankin flunssavirukset, influenssavirukset ja oksennustautivirukset. Nämäkin toki häviävät käsistä huolellisessa pesussa, mutta sairastaja ei välttämättä ole pessyt käsiään niistämisen ja näytön koskettelun välillä, ja vessakäyntien hygieniassakin voi olla toivomisen varaa. Käsidesikään ei tepsi ainakaan kaikkiin näistä viruksista siinä määrin kuin bakteereihin.
Jotkin flunssavirukset menevät pinnoilla nopeasti tartuntakyvyttömiksi mutta eivät kaikki. Oksennustauteja aiheuttavat norovirukset voivat sinnitellä pitkäänkin ja tarttuvat pienenkin virusmäärän päästessä limakalvolle. Samoin influenssa voi tarttua pienestäkin virusmäärästä. Influenssarokotteen olin ottanut, mutta eihän sekään sataprosenttista suojaa tarjoa. Kauden influenssaepidemia oli kuitenkin vasta viriämässä ja riski siksi ehkä pieni.
Päättelin siis, että jos huono tuuri kävisi, flunssan tai oksennustaudin saaminen olisivat todennäköisempiä vaihtoehtoja. Päätin käydä seuraavaksi kuuraamassa käteni saippuavedellä.
Onko sairaalaan tuleville potilaille varattu yhteinen kosketusnäyttö sitten tarpeettoman suuri tartuntariskin aiheuttaja vai ei? Ehkä voi ajatella, ettei se ole sen riskaabelimpi kuin esimerkiksi julkisten tilojen ovenkahvat tai bussien ja junien tangot. Tai esimerkiksi painonapit jonotusnumeroja jakavissa laitteissa, joita on sairaaloissa ollut jo aikapäivät.
Yksi ero kuitenkin on. Niin julkisten tilojen kahvoja kuin painonappeja voi halutessaan käsitellä hanskat kädessä. Sen sijaan kosketusnäyttö odottaa paljasta sormea.
Toisaalta kosketusnäytön tasaisen pinnan saanee helpommin puhdistetuksi kuin painonapit reunoineen, ja oletan, että sairaalan kosketusnäyttöä puhdistetaan säännöllisesti. Varmaankin kosketusnäytön riskit on mietitty ja punnittu siinä vaiheessa, kun sairaala on harkinnut sen käyttöönottoa.
Ehkei näyttö olennaisesti lisää niitä tartuntariskejä, joita ihmiset keskimäärin muutenkin kohtaavat. Meille sellaisille potilaille, jotka joudumme erityisesti välttelemään tartuntoja, se kuitenkin tuottaa yhden miettimispaikan lisää.
Petri Riikonen
Kirjoittaja on biologitaustainen tiedetoimittaja ja Tiede-lehden entinen pitkäaikainen toimitussihteeri. Hän on MS-taudin takia työkyvyttömyyseläkkeellä ja tekee pieniä määriä freelancetoimittajan töitä kotoaan käsin.
