Potilas saa jo nyt valita lääkärinsä. Kohtapuoleen EU:ssa voi jo päättää, missä maassa itseään hoidattaa, voi valita sairaalan ja ehkä pian kilpailuttaa peräpukamansa maanosan taitavimman kirurgin operoitaviksi. Onko nyt todellakin potilaan päätäntävalta lisääntymässä? Vai ollaanko lisäämässä potilaan ahdistusta? En minä ainakaan jaksa sairastuessani googlettaa EU:n kaikkia sairaaloita. Potilaana kovasti kiinnostaisi tietää, kuka tällaista ”parannusta” on halunnut. En ole yhtään näin aktiivista kuluttajapotilasta tavannut.
Asuin toistakymmentä vuotta Englannissa. Siellä oli NICE, National Institute of Clinical Excellence eli Kansallinen Kliinisen Erinomaisuuden Instituutti, joka oli hiukan samanlainen kuin Käypä hoito -suositukset. Sillä erotuksella suosituksiin, että instituutti päätti, mitä hoitomenetelmiä ja lääkityksiä julkisilla varoilla ylipäänsä kustannetaan.
Kävin Englannissakin pari kertaa pahan yskän vuoksi NICE-yleislääkärillä. Kun bronkiitti oli kestänyt kolme viikkoa ja yskin veriviiruja, soitin Finnairille, tilasin lentolipun ja hoidatin itseni Suomessa ihan omalla rahalla. Yksityislääkäri Englannissa olisi ollut niin kallis, että bisnesluokassakin Suomen keikka tuli halvemmaksi. Se oli sen aikaista EU-hoitoa ilman sen kummempaa kilpailutusta. Arpia jäi keuhkoihin ja sieluun. Silloin Englannissa oli alkanut ”fundholding practice”, yleislääkärit, joille siis seurasi rahaa potilaiden mukana. Kun lääkärit eivät lähettäneet potilaita eteenpäin – esimerkiksi röntgeniin – he saivat itse pitää säästyneet rahat.
Tämän jälkeen kotikutoinen ”Käypä” onkin aika mukava laatusana hoidolle. Mitäpä sitä erinomaisuuksia tavoittelemaan. Käypä on sellainen potilaalle sopiva, juuri ja juuri kelpaa, ei sentään sekundaa, vaan arkista ja luotettavaa. Mutta veriviiruja yskivistä otetaan röntgenkuva, ehkä jopa labrakoe ja tarvittaessa kirjoitetaan antibioottiresepti.
Tavispotilas on hämmennyksissään sote-uudistuksista: hallinto – eli valta – näyttää olevan tärkeämpää kuin sisältö. Englannin ”erinomaisuusinstituutissa” oli tosin yksi hyvä puoli, josta soisi Suomenkin uudistusvimmassa otettavan esimerkkiä: se kertoi myös keitä ei hoideta, mitkä uudet ja tehokkaatkin lääkkeet ovat liian kalliita yhteiskunnan maksettavaksi. NICE:n ikävistäkin päätöksistä uutisoitiin lehdissä ja hoitamattajättämispäätökset perusteltiin melko ymmärrettävästi.
Kaipaisin älyllistä, punnittua ja avointa keskustelua sairaanhoidon suurista linjoista. Mutta meidän on kai tyytyminen THL:n neuvolatätimäisiin terveellisyyssuosituksiin rasvoista, ruisleivästä, marjoista ja hyötyliikunnasta. Viinasta ja rasvojen laadusta on helpompi kirjoittaa kuin geeniterapian kustannuksista ja hyödyistä.
Nykyjärjestelmässä on kai suunnilleen niin, että kunnanvaltuustot hoitavat Suomessa kliinisen erinomaisuuden instituutin virkaa. Muistaakseni viime kuntavaalien alla ei puhuttu juuri muusta kuin Kreikan tukipaketista. Potilaan ääni ei tainnut juuri kiinnostaa.
Satu Salonen
Kirjoittaja on sairaan hyvä potilas ja tietokirjailija, joka asuu osan vuodesta Kittilässä.
