Yllätyin lukiessani Helsingin Sanomien kolmiosaista juttusarjaa lääkäreistä. Ikään kuin pitäisi paheksua sitä, että lääkärit saavat rahaa lääketehtailta? Sehän on hieno asia: minulle sopisi, että saisivat lääketeollisuudelta vielä paljon enemmänkin. Ellen ole ihan väärässä, merkittävä osa lääkäreiden lääketehtailta saamista rahoista on palkkiota kliinisestä lääketutkimuksesta. Jotta saataisiin uusia lääkkeitä, lääkkeet on ensin kehitettävä ja vasta monivaiheisten monikeskustutkimusten jälkeen niille voidaan hakea myyntilupaa. On tehtävä kliinisiä kokeita ja niitä tekemään tarvitaan lääkäreitä ja potilaita. Jos huomataan, että lääke voisi parantaa jotain toistakin sairautta, on tehtävä samat kokeet, sadoille, joskus jopa tuhansille potilaille. On vielä monta sairautta, joihin tarvittaisiin lääkkeitä. Potilaana toivonkin vähän innostuneempaa asennetta tutkimus- ja kehitystyötä kohtaan.
Jotta näyttöön perustuva lääketiede kehittyisi, tarvitaan tutkimusta. Kun lääketiede menee eteenpäin, kehittyy myös lääketeollisuus ja tuo markkinoille kestämättömän kalliita täsmälääkkeitä. Varsinkin harvinaissairauksissa lääkkeiden kalleus johtuu pitkälti siitä, että niiden on käytävä läpi järkyttävän kalliit kliiniset kokeet. Jopa Donald Trump nöyrtyi toteamaan: ”Terveydenhuolto on monimutkaista”. Tätä monimutkaisuutta soisi pohdittavan kiihkottomasti.
Olen asunut pitkään Englannissa. Lehdissä oli usein uutisia lääkkeistä, lääketeollisuudesta, kehitteillä olevista uusista lääkkeistä ja myös siitä, mitä NICE (National Institute for Clinical Excellence) hyväksyi käytettäviksi julkisessa terveydenhuollossa. Kun NICE hylkäsi jonkin lääkkeen liian kalliina, aiheesta uutisoitiin laajasti. Niin arvovaltaiset asiantuntijat kuin potilasjärjestötkin toivat esiin näkökantojaan. Lääketieteestä ja lääketeollisuudesta kirjoittaminen on haastava, vaan ei mahdoton asia. Suuren kielialueen suurten lehtien toimituksissa on vankkaa lääketieteellistä osaamista. Jotta monitahoiset lääketieteen ongelmat saataisiin avattua suuren yleisön luettaviksi, on vain kirjoitettava paremmin. Onnistuu se suomeksikin, jos asenne on kohdillaan.
Ehkä lääketiede on jäänyt soten jalkoihin. Ollaan niin puutuneita kaikkeen terveydenhuoltoon liittyvään, ettei enää jakseta. Tai sotea on helpompi uutisoida, sillä ei ole enää aikoihin ollut mitään tekemistä lääketieteen kanssa, siitä on tullut puoluepoliittista viivytystaistelua. Eiköhän sekin saada vatuloitua vaalien yli. Soteen on hukkunut myös PALKO eli Palveluvalikoimaneuvosto.
PALKO lienee Suomen NICE. Se antaa suosituksia siitä, mitä julkisen terveydenhuollon palveluihin kuuluu. Kovin montaa lausuntoa ei ole vielä saatu. Polven tähystysleikkauksista tuli kannanotto. Myös potilailla oli mahdollisuus kertoa mielipiteensä suosituksiin www.otakantaa.fi -sivulla. Näkyi tulleen kolme kannanottoa määräaikaan mennessä. Toistaiseksi palveluvalikoimasuositusten ympärille ei ole syntynyt kansanliikettä. Nyt PALKO on tekemässä ensimmäistä lääkehylkyään. Mielenkiintoista nähdä, kiinnostaako se ketään. Tai saattaahan se kiinnostaakin, vaivautuuko mikään lehti monimutkaista asiaa avaamaan.
Miten ihmeessä potilas pystyy tekemään valistuneita ratkaisuja, ellei hän saa luettavakseen luotettavaa, tasokasta ja poliittisesti ja maailmankatsomuksellisesti neutraalia tietoa. Englannissa sanomalehden lukija pysyy ajan tasalla siitä, mikä faasi on meneillään merkittävien uusien lääkkeiden tutkimuksessa. Toisaalta hän saa heti lukea siitäkin, kun jonkun lääkkeen käytöstä luovutaan tarkemman vaikuttavuusanalyysin jälkeen.
Täällä media pitää meidät ajan tasalla lifestyle-suuntauksista, tunnemme paremmin Bull Mentulat ja Jutta Gustafssonit kuin kansainvälisesti ansioituneet tutkijalääkärimme. Lääketieteen sijaan saammekin luettavaksemme fitness-ohjeita bikinikauden alkuun.
Satu Salonen
Kirjoittaja on tietokirjailija ja Suomen Ultraharvinaiset ry:n puheenjohtaja.
Lue myös nämä Satu Salosen kirjoitukset:
