Taasko, ajattelen. Olen saanut flimmerin, eteisvärinäkohtauksen nukkumaan mentäessä. Unen sijasta tulee ahdistus. Rinnassa on omituinen tunne, syke kiihtyy ja pulssin tunnustelu osoittaa, ettei sydän lyö tasatahtia, vaan on poissa rytmissä. Verenpainemittari vahvistaa, että kyse on flimmeristä.
Toiveikkuus, että se menisi itsestään ohi, hiipuu pian. Kokeilen kotikonsteja. Hollantilaisten ensihoitajien neuvo rytmin palauttamiseksi normaaliksi ei tehoa, ei myöskään auta ylimääräinen annos beetasalpaajaa, jonka otan. Näen mielessäni veren pakkautuvan aivoihin aivoinfarktiksi ja pistän varmuuden vuoksi vatsaani vielä verenohennuspiikin, joka on jäänyt lääkekaappiin. Odotan mutta reilun tunnin kuluttua olen varma, että kotikonstit eivät auta, on mentävä päivystykseen.
On tammikuinen lauantaiyö. Yhtä aikaa kanssani saapuu toinen nainen, muuten koko odotussali on autio. Ajattelen, että nyt sentään pääsen nopeasti hoitoon. Tulee vuoroni, selitän oloni. Vastaanototon nainen mittaa sykkeeni ja toteaa, ettei tämä nyt mikään korkea ole ja että heillä on päivystys täynnä potilaita. En sano mitään, itkua pidätellen mietin, etten kelpaa potilaaksi, en ole tarpeeksi sairas, minua ei huolita sairaalaan.
Mikään ei loukkaa sairasta ihmistä niin paljon kuin epäily, että hän teeskentelee eikä ole oikeasti sairas. Muistan kun päivää ennen joutumistani syöpäsairaalaan iso kasvain rinnassani, olin ehdottanut työpaikkalääkärille sairauslomaa kun en enää jaksanut hengästymättä ja yskimättä kävellä edes korttelin mittaa. Hän vastasi: Jos sinusta siltä tuntuu. Loukkaannuin sydän juuriani myöten. Enkö siis hänen mielestään ollut sairas, vaan vain tunsin itseni sairaaksi. Onneksi hän sentään lähetti minut jatkotutkimuksiin nenä-, kurkku-, korvaspesialistille, joka löysi syövän, pääsin hoitoon ja henkeni pelastui.
Sama tunne tulee nyt. Minua pidetään luulosairaana. Vastaanoton hoitaja kuitenkin heltyy ja etsii minulle vapaan sängyn. Laitteet ja lääkäri sitten kertovat, että en ole luulosairas, vaan kyse on flimmeristä.
Minun on vaikea uskoa, että suuri ongelma olisivat ihmiset jotka vain kuvittelevat olevansa sairaita ja siksi kuormittavat terveydenhoitoa. Kun katselen ympärilleni niin suurempi ongelma ovat ihmiset, jotka eivät hakeudu ajoissa hoitoon vaan jäävät kotiin katsomaan jos tämä menisi itsestään ohi, jossain tapauksissa hyvinkin kohtalokkain seurauksin.
Katsoessani jalkapalloa tv:stä olen huvittunut tempperamenttisista pelaajista, jotka pikku kolhunkin saatuaan kaatuvat dramaattisin elein nurmelle ja kieriskelevät sitten kipujen kourissa. Ehkä meikäläisen ikäisten ja tapaisten naisten pitäisi unohtaa tyyneys ja ottaa oppia näiltä pelaajilta. Auttaisikohan se uskomaan, että kyse on kivuista, ei kuvitelmista?
Leena Mallat
Kirjoittaja on Viva-lehden toimittaja, joka on sairastanut rintasyövän ja lymfooman.
