Vajaa kuukausi sitten menestyksekäs norjalainen ampumahiihtäjä Ole Einar Björndalen ilmoitti lopettavansa kilpauransa. Perheen lisäksi tärkeä syy oli terveys. Toki ikäkin (44) varmasti alkoi tuntua. Ole Einar sai viime syksynä kolme kertaa eteisvärinäkohtauksen ja vaikka hän sai kertomansa mukaan hyvää hoitoa, harjoittelu ei sujunut kuten piti. Kohtaukset olivat tulleet levossa, eivät rasituksessa, mutta hän oli jatkuvasti kuitenkin huolissaan tilanteesta.
Aivan kuin minun suustani, vaikken mikään huippu-urheilija enkä edes himokuntoilija olekaan. Minunkin rytmini menevät sekaisin levossa, eivät rasituksessa. Se ei kuitenkaan estä pohtimasta, mikä rytmit on sekoittanut, mitä olen tehnyt, olenko kuitenkin rasittanut itseäni liikaa. Vaikka kokemuksesta tietää, että voi hyvin hiihtää ja uida, pelata sulkapalloa ja haravoida pihaa, jossain mielen sopukoissa on kuitenkin pieni jarru.
Ole Einarilla on lehtitietojen mukaan oikein tiimi hoitamassa terveyttä, joten hän on varmasti saanut yhtä hyvää hoitoa kuin minä. Hänelle on varmasti selitetty jos mahdollista vielä perusteellisemmin kuin minulle, että eteisvärinästä huolimatta voi elää ihan normaalia elämää. Huolta ”hoitotiimin” vakuuttelut eivät Ole Einariltakaan ilmeisesti kuitenkaan ole kokonaan poistaneet.
Olen pahoillani Ole Einarin puolesta, mutta iloinen että hän on kertonut myös tämän syyn lopettamiseensa. Osa meistä potilaista kokee (tiedän, aiheetta) syyllisyyttä sairastumisestaan. Kun samaan porukkaan kuuluu myös huippu-urheilija, uskoo helpommin, ettei kaikkia sairauksia voi välttää vaikka kuinka olisi elänyt ”oikein”.
Kirjoittaja:
Leena Mallat
Kirjoittaja on eläkkeellä oleva toimittaja, joka on sairastunut rintasyöpään, lymfoomaan ja eteisvärinään.
