Kun palstan vinjetti on Potilaan ääni, se mietityttää. Millainen potilaan ääni olen? Mitkä sairauksistani ovat vaikuttaneet elämääni, mikä kropan vaiva tai mielen myllerrys on määrittänyt eniten minääni? Olenko tyypillinen kuusikymppinen nainen, vai olenko nimenomaan tyypillinen nivelrikkoinen? Vai ovatko elämääni lyöneet leimansa sairastamani syövät?
Sen ainakin tiedän, että olen kokenut HYKS:n päivystyksen asiakas. Siellä olen ollut monesta vaivasta ja monessa roolissa, niin potilaana kuin potilaan tukena; äitinä, puolisona ja ystävänä. Ensimmäinen kerta oli rintasyövän komplikaatioiden selvittämiseksi jo vuosia sitten. Juuri rinnanpoisleikkauksesta kotiutuneena olin aika huonossa kunnossa ja vasemman käsivarren äkilliset kivut olivat sairaanhoitajan mukaan sellaiset, että päivystykseen oli mentävä mahdollisen veritulpan selvittämiseksi.
Jonotukseni alkoi alkuiltapäivästä. Hiukan huolestuin, kun vieruskaveri odotushuoneessa kertoi olleensa siellä jo aamusta ilman että mitään oli tehty. Niin kävi minullekin. Veriputkilot otettiin ja verenpaine mitattiin, mutta sen jälkeen odotusta riittikin. Minkään sortin väliaikatiedotusta ei ollut. Kahdeksan tunnin kuluttua kun olin jo aika kypsä tapaus enkä jaksanut edes istua, tuli kutsu ultraäänikuvaukseen. Kysyin tutkimuksen tekijältä onko mitään tukosvaraa ja hän vastasi kieltävästi. Niinpä olin sitä mieltä, että voin yhtä hyvin lähteä kotiin nukkumaan, olihan jo alkuyö. Se ei kuitenkaan käynyt ennen kuin allekirjoitin paperin, että poistun omalla vastuullani - ennen kuin olin siis tavannut lääkärin.
Tälle ensimmäiselle kuten lukuisille sen jälkeisillekin käynneille on ollut yhteistä odotus. Sitä riittää, vaikka pääsisi odotushuoneesta suoraan päivystyksen sänkypuolelle.
Olenkin miettinyt eikö olisi järkevää, jos esimerkiksi siviilipalvelusta suorittava lääkäriopiskelija tai työharjoitteleva sairaanhoito-oppilas toimisi ”odotusapulaisena”? Ottaisi odottajan puolesta selvää, mitä mahdollisesti tehdään, miten kauan odotus todennäköisesti kestää, onko kahvila auki ja ehtiikö käydä välillä kahvilla tai miksi juuri minun pitäisi olla syömättä ja juomatta mitään. Ja kuuntelisi huolia, vastaisi myös omaisten kysymyksiin.
On kaikin puolin järkevää ajallisesti ja taloudellisesti antaa hoitohenkilökunnan tehdä sitä työtä mihin heidät on palkattu, mutta yhtä tärkeää olisi antaa vastauksia meille odottajille. Mikään ei ole näet niin turhauttavaa kuin odottaminen silloin kun ei tiedä edes summittaisesti koska odotus päättyy ja kun on suuri huoli omasta terveydestä. Kuvittelen lisäksi, että ”odotusapulainen” oppisi aika paljon tulevaa ammattiaan varten, kun kohtaisi ison joukon erilaisia ihmisiä, meitä potilaita.
Leena Mallat
Kirjoittaja on Viva-lehden toimittaja, joka on sairastanut rintasyövän ja lymfooman.
