Viime tammikuussa mursin jalkani, kun astuin taksista Laakson sairaalan pihalle. Aivoverenvuodossa halvaantunut oikea jalka oli puutunut ja polvi petti. Romahdin asfaltille taksikuskin harmiksi, jolloin oikea jalkaterä jäi painoni alle ja vääntyi.
Pääsin jaloilleni ja osastolle, jossa hoitaja odotti. Jalkaterää särki, mutta en enää ottanut taksia, vaan ajoin raitiovaunulla kotiin. Seuraavana aamuna jalka oli musta ja niin arka, että sillä tuskin pystyi astumaan. Soitin Kalasataman terveys- ja hyvinvointikeskukseen ja sain poikkeuksellisesti ajan samalle aamupäivälle.
Yleislääkäri tunnusteli jalkaa ja arveli, että kyllä se murtunut on. Koska Kalasatamassa ei ole röntgenlaitteita – mistä olen jo tässä blogissa kirjoittanut – sain passituksen Haartmanin päivystykseen. Siellä pääsin röntgeniin melkein heti. Kun osastosihteeri huusi nimeni, hänen ilmeensä oli näkemisen arvoinen:
– Niin, täällä on kaksi siistiä murtumaa, jalkaterän molemmin puolin. Mutta sen lisäksi näkyy muutakin. Oletteko tiennyt, että teillä on neula jalassa?
En ollut tiennyt. Tajusin silti heti, mistä oli kyse. Vuosia sitten minulta poistettiin polttamalla känsä oikeasta päkiästä. Sitä ennen tietysti puudutettiin.
Pahaksi onneksi jalkapohjani ovat aina olleet kutiamisherkät ja polven heilahdusrefleksi arvaamaton. Juuri kun lääkäri oli saanut työnnettyä injektioneulan sisään, potkaisin häntä käteen. Miesparka kai järkyttyi sen verran, ettei huomannut neulan katkenneen.
Känsän poisto onnistui. Jälkeenpäin tunsin pistävää kipua oikeassa päkiässä ja kävin näyttämässä jalkaa samalle lääkärille. Hänestä haava toipui normaalisti. Yhdessä naureskelimme, että harva potilas voi kehua potkaisseensa kirurgia käteen.
Pistävä tunne ei hävinnyt. Valitin sitä lääkäreille ja fysioterapeuteille parin kolmen vuoden ajan. Kaikki ottivat kivun vakavasti, mutta vikaa ei löytynyt. Olin unohtanut koko jutun, kunnes röntgenkuva kertoi syyn.
Siinä se loisti näytöllä: 13 milliä pitkä, kaiketi ruostumatonta terästä oleva esine, joka näytti aivan injektioneulan kärjeltä ja ilmeisesti olikin sellainen. Diagnoosiluokitus T81.58: toimenpiteen yhteydessä kehononteloon tai leikkaushaavaan vahingossa jäänyt vierasesine.
Sain lähetteen Peijaksen sairaalaan neulan poistotarpeen arviointia varten. Siellä kirurgi äimisteli röntgenkuvaa ja kysyi, vieläkö neula vaivasi. Vastasin, ettei enää moneen vuoteen. Halusinko, että se poistetaan? Olin äimänä: omasta mielestäni olin tullut kuulemaan, mitä hänen mielestään asialle – siis esineelle – pitäisi tehdä.
Sain paikan leikkausjonossa. Sovittuna aamuna tulin Peijakseen, kuusi tuntia paastonneena ja vain kaksi desiä kahvia juoneena. Olin jo pukenut leikkauspaidan ja HYKS:in vaaleanpunaisen aamutakin päälleni, kun leikkaava kirurgi halusi puhua kanssani.
Tämän lääkärin mukaan poisto ei ollut yksinkertainen juttu. Jos neula ei vaivannut, siihen ei myöskään ollut mitään syytä. Olin huojentunut, mutta mietin, miten paljon aikaa ja resursseja olisi säästynyt, jos tämä olisi kerrottu heti alkuunsa. Tai jos joku fiksu olisi aikoinaan keksinyt ottaa jalastani yksinkertaisen röntgenkuvan...
Merja Minkkinen
Kirjoittaja on yhteiskuntatieteiden tohtori ja sairauseläkkeellä oleva tiedotusopin lehtori. Häntä kiinnostavat fyysiset ja psyykkiset riippuvuudet sekä niiden hoitojen historia.
