Viime viikolla se tapahtui, minut ohjattiin nätisti, mutta päättäväisesti ulos syöpäklinikasta ja ystävällinen lääkäri toivoi, ettei minua siellä enää koskaan tapaisi. Tuntui ja tuntuu hyvältä.
Aggressiivinen lymfoomani löydettiin melkein päivälleen viisi vuotta sitten. Sydämen ja keuhkojen välissä sijainnut, jo isohkon kukkakaalin kokoiseksi kasvanut syöpäkasvain oli siinä vaiheessa melkein kokonaan tukkinut henkitorven, lytännyt keuhkoja aiheuttaen muun muassa keuhkoveritulpan ja rasittanut tietysti niin sydäntä kuin koko elimistöä. Olin lähellä kuolemaa. Ensin henkitorvi tuettiin, sitten aloitettiin tehokkaat solunsalpaajahoidot joilla kasvain saatiin muutamassa kuukaudessa häviämään, näillä näkymin toivottavasti lopullisesti.
Viimeiset viisi vuotta olen ollut syöpäklinikan asiakas, ensin osastolla vuodepotilaana hoidoissa, sitten alkuvaiheessa usein, viime aikoina harvemmin tarkastuksissa käyvä. Olen tavannut lukuisia lääkäreitä, joista enemmistö nuoria naisia ja lukuisia hoitajia, heistäkin enemmistö naisia.
Jokaisen tarkastuksen jälkeen olen käynyt sairaalan kahvilassa voipullakahveilla rauhoittumassa. Tapa alkoi jo rintasyöpätarkastuksissa jos kohta en enää muista oliko voipulla silloin valikoimissa. Mitä enemmän aikaa diagnoosista on kulunut, sitä helpottuneempi olen ollut tarkastuksien jälkeen.
Nyt olen saanut terveen paperit, jo siis toisen kerran. Rintasyövästä jäi muistoksi poisleikatun tilalle tehty uusi rinta, nyt lymfoomasta sydänvaivoja. Sydän ei ole tästä syövästä tai sen hoidoista tykännyt.
Lääkärin mukaan lymfoomani tuskin uusii, se olisi tehnyt sen todennäköisimmin parin ensimmäisen vuoden aikana, mutta voin saada jonkun uuden syövän. Niin lääkäri kuin minä olimme samaa mieltä: kolmas syöpä olisi jo kohtuutonta.
Leena Mallat
Kirjoittaja on 63-vuotias eläkkeellä oleva toimittaja, joka on sairastunut rintasyöpään, lymfoomaan ja eteisvärinään.
Lue myös nämä Leena Mallatin kirjoitukset:
En halua Youtubeen
Hukkalääkkeitä
Alaston rinta
