Juhlimme joku viikko sitten sukulaismiehen 80-vuotispäivää. Paikalla oli satakunta vierasta, mukana myös entisiä työkavereita, päivänsankari oli näet kesän alussa jäänyt eläkkeelle. Hän toimi eläkeläisvuosinaan pienessä maalaisseurakunnassa suntion sijaisena (tiedän, suntiolla on nykyisin joku hieno kirkollinen uusnimike), siis toimi varsinaisen viranhaltijan sijaisena tämän vapaapäivinä. Sukulaismies on hyvissä voimissa niin fyysisesti kuin psyykkisestikin ja olisi kuntonsa puolesta voinut jatkaa, mutta arveli, että kyllä hänestä jo halutaan eroon, vanhasta miehestä.
Toinen samankaltainen kokemus on myös tältä kesältä. Jokunen vuosi sitten eläkkeelle jäänyt mies tuohtui silmissä, kun häntä nimitettiin vanhukseksi ja kertoi mitä kaikkea liikuntaa hän harrasti ja mistä kaikesta suoriutui varmasti paremmin kuin nuori, häntä vanhukseksi nimittänyt.
Tapaukset kuvaavat aika hyvin, miten kielteiseksi vanhuus on yhteiskunnassa leimattu ja miten käsitys on iskostunut ihmisiin. Noin 70-vuotiaana ei missään nimessä haluta olla vanha saatikka vanhus ja vaikka jossain 80 vuoden tienoilla tunnustetaan jo ikä, se koetaan rasitteeksi. Hyväkuntoinen sukulaismieskin siirtyi itse syrjään, koska arveli olevansa hommaan liian vanha. Näin siis siitä huolimatta, että jaksoi ja olisi jaksanut edelleenkin. Luulen, että seurakunnassa olisi ollut käyttöä niille ominaisuuksille, joista hän oli vuosien saatossa saanut kiitosta: kyvylle olla niin häissä kuin hautajaisissa taustalla, mutta samalla hoitaa tarvittavat tehtävät täsmällisesti oikealla ajallaan, arvokkaasti ja hienotunteisesti.
Viisas lukija kysyy haluanko kaunistella vanhuutta vaivoineen, sairauksineen, hoivan ja huolenpidon tarpeineen. En tietenkään. Haluaisin vain, ettemme pitäisi ihmisen mittatikkuina nuoria, terveitä ja hyväkuntoisia, vaan hyväksyisimme ja arvostaisimme kaikenikäisiä ja kaikenkuntoisia sekä mieltäisimme vanhuuden osaksi arvokasta elämää. Silloin lehtien täyskymppisiä täyttävien haastateltavien ei tarvitsisi korostaa tuntevansa itsensä korkeintaan nelikymppisiksi, meidän ei tarvitsisi lisätä vanhan ihmisen kuvailuun ”mutta näyttää kyllä kymmenen vuotta nuoremmalta”- huomautuksia, ei vähätellä vuosiamme korostamalla iän olevan vain numero.
Ennen kaikkea toivon, että arvostava asenne olisi itsestäänselvyys sekä niiden ihmisten arvomaailmassa, jotka hoitavat vanhoja ihmisiä sitten kun apua tarvitaan että heillä jotka päättävät mitä resursseja hoitoon ja huolenpitoon käytetään.
Leena Mallat
Kirjoittaja on 66-vuotias eläkkeellä oleva toimittaja, joka on sairastunut rintasyöpään, lymfoomaan ja eteisvärinään.
