Kuka tahansa meistä voi sairastua tai loukkaantua siten, että lopputulemana on krooninen, vaikea kipuoireisto. Joskus kyseessä on yksinkertaisesti huono onni, joskus geneettinen alttius laukeaa. Ani harvoin krooninen kipu on elintapasairaudesta johtuvaa. Elintavat voivat kuitenkin muuttua jatkuvan kivun myötä huonompaan suuntaan; liikkuminen saattaa olla rajoitteista, ruokavalio vaihtelevaa ja sosiaaliset suhteet kaventuneita.
Krooninen kipu synnyttää helposti monia liitännäisongelmia, kuten ahdistuneisuutta, unettomuutta ja masennusta. Ne liittyvät tiiviisti kipukokemukseen, ja siksi niiden hoitaminen on osa kivunhoitoa. Esimerkiksi ahdistuminen ja unettomuus voimistavat kipukokemusta, ja kipu puolestaan aiheuttaa ahdistusta ja unettomuutta. On siis oleellista hoitaa sekä kipua että liitännäisongelmia, jos niitä ilmenee.
Kipukroonikot, joilla on vaikea kipuoireisto, tarvitsevat pitkäaikaisia hoitosuhteita moneen terveydenhuollon ammattilaiseen. Ei yksin riitä, että on osaava lääkäri – tukena pitäisi olla moniammatillinen tiimi, joka koostuu tilanteesta riippuen erikoislääkäristä, fysioterapeutista, sairaanhoitajasta, psykologista, sosiaalityöntekijästä, ravitsemusterapeutista tai apuvälineasiantuntijasta. Tässä suhteessa tasa-arvo ei toteudu: osa potilaista saa laadukasta ja monipuolista hoitoa, mutta osa potilaista jää ilman riittävää tukea.
Kipukroonikko joutuu usein tinkimään monista asioista, kun tulot ovat epäsäännölliset tai vajaakuntoisuuden takia olennaisesti pienentyneet. Monilla on suuria vaikeuksia selviytyä työssään ja myös vapaa-ajalla. Kipukroonikko ei ole ihanteellinen työkaveri, puoliso tai ystäväkään, kun kipu sanelee työnteon tahtia ja vuorovaikutuksen tasoa. Tuottamaton ja vastavuoroisuuteen kykenemätön koetaan helposti rasitteeksi, ja silloin kipukroonikko jää vaikeassa elämäntilanteessaan yksin.
Moni kipukroonikko on vaarassa ajautua hyvinvointiyhteiskunnan sivuraiteelle. Ongelmia on järjestelmissä, joissa ei ole sijaa vajaakuntoiselle kipukroonikolle. Jos kipukroonikko on käyttänyt sairauspäivärahakiintiönsä ja menettänyt työnsä, mutta ei kuitenkaan saa työkyvyttömyyseläkettä, hänellä ei ole muuta kanavaa toimeentuloon kuin työttömyyskorvaus, jota aktiivimalli vielä nipistää, vaikka aitoa työllistymismahdollisuutta ei tietenkään ole.
Jos kipukroonikoiden hoito on vaihtelevaa nyt, kukaan ei osaa sanoa, miten heidän käy sote-uudistuksessa? Palvelujen tuottajien näkökulmasta kipukroonikko lienee rosvovyöhykkeellä. Hänen mukanaan tuskin tulee riittävää rahapussia.
Kivunhoidoksi ei riitä esite lääkkeettömistä kivunhoitomenetelmistä. Eikä kipupotilas tule autetuksi, jos ilmoitetaan, ettei lääkityksiä lähdetä kokeilemaan ennen kuin liitännäisongelmat on saatu hallintaan. Monet hoidotta jääneet potilaat kertovat jo julkisesti, etteivät tiedä, kauanko jaksavat enää elää jatkuvien kipujen ja muiden vaikeuksiensa kanssa. Kuka heitä kuulee?
Vaikeasti oireilevan kipupotilaan hyväksi voidaan tehdä paljon hänen tilannettaan helpottavia toimenpiteitä. Lähtökohta niille on kuunteleva, ymmärtävä ja oivaltava terveydenhuollon ammattilainen, joka osaa ohjata potilaan kipuammattilaisen vastaanotolle.
Sirpa Tahko
Kirjoittaja on psykologi, työnohjaaja ja kipukroonikko. Hän kuuluu Suomen Kivuntutkimusyhdistykseen ja toimii aktiivisesti potilasjärjestöissä.
