Olen Etelä-Italiassa kirjoittamassa etsien kimmokkeita luonnosta ja taiteesta. Tapasin täällä arvostetun taiteilijan ja yllättäen aloimme puhua hänen masennuksestaan. Ja siitä mitä hän on oppinut elämästä sen kautta.
Ja hänen tyttärensä vierestä kertoi käyttävänsä taidetta työssään asiakkaidensa kanssa. Koska hän oli itse selvinnyt masennuksestaan taiteen keinoin. Ja toinen taiteilija koki tulensa hävinneen ja alakulon vallanneen itsensä.
Viime talvena kävin Pakistanissa museoliiton seminaarissa. Yllättäen aloin saada kutsuja ihmisten koteihin puhumaan masennuksesta. Kuten edellisenä kesänä Kroatiassa. Ja Italiassa. Muualla en sitten viime vuonna käynytkään eli voin joko päätellä, että masennusta on vain käymissäni maissa tai sitten kaikkialla.
Mikä kumma sairaus on tämä ihmiset kaikkialla hukuttava musta vai onko se sairaus? Voisimmeko nähdä sen toisin, vaikka ihmisen kasvuun liittyvänä luonnollisena asiana, sellaisena vaiheena, joka liittyy muutokseen? Ja onko niin, että mustan kohtaaminen kuuluu kaikille? Joku katsoo kauhunsa kolmessa sekunnissa ja joku selvittelee sisimmän möykkyjä vuosia. Mutta onko se kuitenkin luonnollista?
Ja selviääkö muutosvalmiudella nopeammin mustasta kuin vastustuksella... tila mennä mustaan, olla mustassa, tuntea musta ja sitten tehdä kuten sisin mustassa oivaltaa. Voisiko se olla niin, ettei tarvita tonneittain lääkkeitä eikä sairauden leimaa vaan aidosti tilaa ja aikaa. Näin ainakin moni on todennut, joka mustasta on noussut. Että olisipa joku kuullut ja nähnyt ja oikeasti ymmärtänyt. Jakanut mustan kokemukset ja ajatukset.
Ja sitten kun sain alkaa toteuttaa itseäni. Sitten tuli parempi. Näin moni sanoo.
Minäpä siis jatkan kirjoittamista, hyvinvointilääkettäni.
Katja Lemberg
Kirjoittaja on vakavasta masennuksesta parantunut nainen ja äiti kehittämässä palveluita masentuneiden tukemiseen ja kohtaamiseen.
Kuva: Juha Metso
