Potilas on itsensä kanssa heikoilla, sehän on selvää. Eihän ihminen muuten olisi potilas. Hänellä joko on kehossa tai mielessä asioita, joita ei osaa itse ratkaista ja siksi hän on potilas. Itse itsensä hoitavat ihmiset eivät tule potilaaksi. Joten potilasta tulee kuunnella ja auttaa takaisin tilaan, jossa hän itse hallinnoi taas koko kokonaisuuttaan. Tämä on selvää.
Mutta mitä kun auttaja ei osaa tai ei jaksa. Mitä tehdään, jos auttajalla itsellään on kipua omassa kehossaan ja keskittyminen enemmän siinä ja oman kokonaisuuden hoitamisessa kuin potilaan asiassa?
Tai jos auttajalla on henkistä kipua, entäs sitten? Saako auttaja olla väsynyt ja osoittaa sen? Ja onko väsyneestä auttajasta toimimaan auttajana ollessaan itse väsynyt? Missä menee väsymyksen enimmäisraja, jolloin vielä voi auttaa potilaita ja koska auttajan väsymys kaipaisi sitä, että auttaja siirtyy potilaaksi?
Onko auttajan mahdollista lopettaa auttaminen niiksi ajoiksi, kun väsyttää? Vai onko auttajat meillä on / off? Joko auttaja tai potilas? Vai tuleeko auttajasta potilasta vai jatkaako auttaja auttamistaan tai auttamisen yrittämistään väsymyksestä huolimatta?
Väsyneen auttajan kommentit saavat potilaita itkemään, hämmästymään ja kummastumaan. Väsyneen auttajan ulkonäkö saa potilaat tuntemaan vertaisuutta auttajan kanssa. Tarpeeksi kauan väsymystä henkivä auttaja saa potilaat käymään luonaan, kun potilas kokee velvollisuudekseen auttaa ja tukea auttajaa. Tai sitten potilas katoaa hautomaan pettymystään, kun kukaan ei kykene häntä auttamaan.
Tai niin hän helposti luulee. Ja sitten voi vielä miettiä, että kuka ja miten auttaa väsynyttä auttajaa?
Katja Lemberg
Kirjoittaja on vakavasta masennuksesta parantunut nainen ja äiti kehittämässä palveluita masentuneiden tukemiseen ja kohtaamiseen.
Kuva: Juha Metso
