Esikoiseni synnytys oli pitkä ja vaikea ja se päättyi siihen, että lääkäri totesi: ”Eiköhän aloiteta ennen kuin menee kriittiseksi.” Vauva oli pikkuruinen, terve ja ihana. Minä sen sijaan valvoin synnytyksen jälkeen useita vuorokausia, kun pitkittynyt synnytys, maidonnousu ja hormonien myllerrys sai elimistöni sekaisin.
Pääsimme kotiin pirteänä pakkaspäivänä, jouluaattona. Kun yritin nukkua, näytti siltä, että seinät alkoivat kaatua, kirjaimellisesti, ja jouduin pakenemaan pikkuruisesta oviaukosta. Luulen, ettei lapsivuodepsykoosi ollut kaukana.
Lapsivuodepsykoosissa mieli alkaa kehitellä outoja aistiharhoja, esiintyy epäluuloisuutta ja toimintakyvyn menetystä. Tiesin lähenevän vaaran ja otin yhteyttä osastolle, jolta olimme kotiutuneet. ”Normaalisti ottaisimme sinut ja vauvan osastolle, jotta saisit nukkua ja toipua, mutta koska vaikutat noin järkevältä ja olet ammatti-ihminen, kirjoitan sinulle puhelinreseptillä nukahtamislääkkeitä”, sanoi lääkäri. Lopulta vauvan isä söi nukahtamislääkkeeni ja nukkui korvatulpat korvilla, ja minä valvoin. Nukkumattomuudesta tuli ongelma, jota kesti pari vuotta. Vauva-ajasta ei juuri ole muistikuvia.
Kun sairastuin krooniseen kipusairauteen, opin mitä on kipuvalvominen. Yöllä hermopolte on kovempaa, valo ja elämän äänet päivällä tekevät siitä piirun verran siedettävämpää. Nyt ymmärrän, ettei ammattini minua suojele, ja osaan jo hakea apua. Olen kuitenkin itsepintainen ja kipuputken jälkeen yritän taas selvitä milloin mistäkin itselleni asettamasta haasteesta. Heikompana hetkenä se voi olla astianpesukoneen tyhjennys, parempana pystyn osallistumaan vapaaehtoistoimintaan ja käyttämään taas aivojani. Kipuöiden jälkeen aivojen käyttö on kuitenkin tahmeaa, ne eivät toimi.
Olen miettinyt usein, miten paljon olen muuttunut tämän kipusairauden aikana, yhdeksässä vuodessa. Kysyin eilen mieheltäni, olisiko hän mennyt kanssani naimisiin, jos olisin ollut ”tällainen”. En nimittäin aina ole ollut huonomuistinen, heikosti keskittyvä, lyhytpinnainen, ärtyisä ja hitaasti oivaltava. Vaikeina kipujaksoina ymmärrämme molemmat, ettei minun kannata yrittää kovin monimutkaista ajattelua; se ei vain onnistu. Joskus pikkulapsen tavoin intän osaavani, ja mieheni huokaisee ja antaa minun hakata päätäni seinään. Sinnikkyys ei ole mihinkään vuosien aikana kadonnut.
Tätä kirjoittaessani on meneillään kipuputki. Olen siksi aloittanut kirjoituksen monta kertaa, eri kohdista, mutta tolkullista ei tunnu syntyvän. Oikeastaan minun piti kirjoittaa aiheesta ”kivun kasvot”. Miltä kipukroonikko näyttää, ja voiko kipua ulkoapäin arvioida. Huomaan enemmän ajattelevani, miltä pääni sisällä näyttää, kun kipu valtaa mielen. Ulkoisesti nimittäin näyttää siltä, ettei muutamaan päivään olla käyty suihkussa, kampa on tuntematon käsite, silmät kiiluvat väsymystä ja suupielet ovat kokoaikaisesti alaspäin. Päivävaatteista ei tietoakaan.
Kun lähden ulos, yritän näyttää säädylliseltä. Siinä on jotain samaa kuin pienen vauvan kanssa neuvolaan mennessä. Vauvalla on puhtaat ja siistit vaatteet, ja äiti on kammannut hiuksensa, vaikka ei olisikaan nukkunut pariin viikkoon. Äiti haluaa näyttää siltä, että pystyy hoitamaan hyvin itsensä ja lapsensa. Minä haluan näyttää siltä, että kivusta huolimatta olen järjissäni.
Kun muutaman kerran olen joutunut lähtemään ambulanssilla sairaalaan, olen kaikesta kivusta ja tuskasta huolimatta miettinyt, olenko käynyt suihkussa, millaiset alusvaatteet on vai onko mitään, onko hampaat pesty, ja näytänkö kovin epäsiistiltä. Ja mikä kummallisinta, mitä paremmalta näytän, mitä siistimmät vaatteet ja järkevämmät puheet, sitä kivuttomammalta vaikutan hoitohenkilökunnasta.
Lääkärin luennolla kuulin, että lääkärit tekevät päätelmiä potilaan ulkoisesta olemuksesta. Hyvä niin, mutta kipukroonikoihin tai pienten vauvojen äiteihin tuo ei oikein sovi. Me kaikki haluamme näyttää kuitenkin siltä, että selviämme edes ulkoisesti, vaikka pään sisällä kaikki olisikin yhtä myllerrystä tai kipua ja tuskaa.
Lääkäri totesikin, ettei kannata laittaa päälle ykkösiä ja meikata, jos on menossa kertomaan jatkuvasti piinaavasta kivusta, joka vie toimintakyvyn ja estää nukkumasta. Mutta haluaisin kyllä tarkistaa, miltä minä näytän…
Sirpa Tahko
Kirjoittaja on kipukroonikko ja psykologi, joka kuuluu Suomen Kivuntutkimusyhdistykseen ja Suomen Migreeniyhdistyksen hallitukseen.
