Olen kirjoittanut kivusta kärsivien elämästä Suomessa. Olen kertonut omasta kipuhistoriastani ja saanut vastalahjaksi kuulla lukuisia muiden kiputarinoita. Miltä kipuelämä näyttää, riippuu kenen näkökulmasta katsoo. Sattumalla tai arpaonnella vaikuttaa olevan siinä suuri merkitys.
Monen kipukroonikon elämään on tullut pelko siitä, ettei enää saakaan asianmukaista ja ajantasaista hoitoa tai tarpeellisia lääkityksiä. Lääkkeettömien ja lääkkeellisten menetelmien kesken näyttää olevan käynnissä virheellistä vastakkainasettelua; osin mielikuvien tasolla, mutta osin myös käytännössä.
Olen saanut viestejä siitä, miten osa hoitohenkilökunnasta ja heidän kauttaan myös potilaista on omaksunut käsityksen, että kaikista kivunhoitoon käytetyistä lääkkeistä tulee päästä eroon. Potilas on heikko ja huono eikä lainkaan hoitoon kelpaava, jos ei siihen kykene. Tämän on moni kipupotilas kohdannut esimerkiksi lääkkeitä jakavien asenteissa sairaalan vuodeosastoilla.
Vertaisryhmistä olen saanut edelleen kerrottavaksi viestejä ahdistavista ja nöyryyttävistä kokemuksista. Sairaalassa kipupotilailta on uhattu viedä soittokello ja joiltakin vietykin, kun hoitajat eivät ole suostuneet antamaan lääkärin määräämiä kipulääkkeitä ja potilas on niitä kovien kipujen vuoksi useaan otteeseen pyytänyt. Joissakin apteekeissa kivunhoitoon määrättyjä lääkkeitä hakevat ovat kokeneet tulleensa ala-arvoisesti kohdelluiksi. Ovatpa kipukroonikot saaneet lääkäriltäkin ohjeistusta, ettei lääkkeitä saa sitten myydä katukaupassa!
Kipukroonikot ovat kokeneet myös kovien kipujen vähättelyä ja mitätöintiä. Ainoa apu päivystyskäynniltä on esimerkiksi ollut ohje kirjoittaa kipu sanoiksi paperille ja sitten rypistää tuo paperi ja heittää kipu roskikseen. Erikoissairaanhoidossa on saatettu kipukroonikoille sanoa, että tv:n katselu, musiikin kuuntelu tai kissavideot toimivat yhtä hyvin tai paremmin kuin kipulääkkeet. On myös väitetty, että kivut johtuvat lapsuuden traumoista ja tarjottu avuksi jumppapalloa. Monista lääkkeettömistä keinoista on toki apua, vaikka psykologina kyselisinkin joidenkin esimerkkien näytön perään ja ihmettelisin, miten ne poikkeavat uskomushoidoista. Kovista kivuista kärsivät potilaat, joilta viedään lääkitys, kokevat kuitenkin tällaiset tilanteet epätoivoisina.
Muutama viikko sitten nousi somekohu syöpäpotilaasta, joka sidottiin kipujen ja ahdistuksen vuoksi sairaalassa lepositeillä sänkyyn sen sijaan, että hän olisi saanut asianmukaisen kipulääkityksen. Kohun jälkeen lääkkeet löytyivät, pahin kipu taittui ja potilas rauhoittui. Lopulta hänet siirrettiin Terhokotiin.
Enää ei ole kysymys pelkästään siitä, saavatko kipupotilaat tarvitsemansa lääkkeet. Lääkehysteria on saanut aikaan myös eriskummallisia asennemuutoksia. Tiedämme nyt paremmin kuin koskaan, mitä kipu on ja miten sitä voidaan hoitaa, mutta silti kipupotilaille sanotaan, että he kuvittelevat kipunsa tai liioittelevat niitä. Tiedämme myös, että kivun pelko lisää kipua. Kipupotilaalle pelko siitä, ettei saakaan tarvitsemaansa apua voi olla vielä suurempi kuin pelko itse kivusta.
Toki on paljon niitäkin kipukroonikoita, jotka ovat saaneet osakseen hyvää hoitoa. He kokevat tulleensa kuulluiksi. Ja he myös luottavat siihen, että heidän hyväkseen käytetään kaikkia heidän kipuunsa toimivia hoitomuotoja. Yleensä heillä on hyvä hoitosuhde yhteen hoitavaan lääkäriin, joka haluaa ymmärtää ja auttaa potilastaan.
Valitettavasti näyttää kuitenkin entistä enemmän olevan vain onnea tai sattumaa, kuka saa osakseen hyvää hoitoa ja kuka saa tyhjän arvan kivunhoidon lottomaassa. Toivonkin, että kipupotilaiden kohteluun löytyisi tolkkua ja realistisiin yksilöllisiin mahdollisuuksiin pohjautuvia järjellisiä hoitolinjauksia. Toivon myös, että kipupotilaiden ääni saataisiin kuuluviin; eivät ne, jotka taistelevat päivästä toiseen voimakkaiden kipujen kanssa, jaksa enää ääntänsä yksin korottaa!
Sirpa Tahko
Kirjoittaja on psykologi, työnohjaaja ja kipukroonikko. Hän kuuluu Suomen Kivuntutkimusyhdistykseen ja toimii aktiivisesti potilasjärjestöissä.
