Syövän sairastumien on ainakin minulle ollut kummallakin kerralla täydellinen yllätys. Rintasyöpä ei antanut itsestään mitään merkkejä, lymfoomakin kuulosti vain sitkeältä yskältä.
Miten, milloin ja kelle syövästä kerrotaan? Jokainen joutuu ratkaisemaan asian itse, eikä tilannetta yhtään helpota, että oma sielu on sekaisin ja kroppa vakavasti sairas.
Onko oikeampaa säästää omaisia tuskalta vai onko suorastaan julmaa sulkea heidät ulkopuolelle elämäntilanteessa jossa eniten apua tarvitsee?
Yksi ystävistäni kertoi syövästään vanhalle, sairaalle äidilleen vasta vuosien päästä, kun syöpä uusiutui. Hän halusi säästää äitinsä voimia. Rintasyöpään sairastunut työtoveri ei kertonut sairaudestaan muille työtovereille kuin yhdelle, aiemmin rintasyöpään sairastuneelle. Ystävättäreni kertoi rintasyövästään esimiehelleen, ei muille.
Olen itse kertonut molemmista syövistäni niin ystäville, sukulaisille kuin työyhteisölle – ja teille lukijoille. Olen ajatellut, että kyse on niin raskaasta sairaudesta, että se myllertää joka tapauksessa monella tavalla elämäni.
Toisaalta en ole koskaan halunnut puolisoani mukaan syöpälääkärin vastaanotolle tai ystävätärtä tueksi solunsalpaajahoitoihin, vaikka se on sallittua ja toivottuakin. Kahdet korvat kuulevat vastaanotolla lääkärin sanat paremmin. Hoitojen aikana taas oma läheinen voi olla avuksi, kun on itse on kytketty letkuihin ja liuoksiin. Minulle se ei vain ole sopinut, olisin huolehtinut liikaa toisesta.
Milloin kertoa on siitäkin kiinni, miten vaikea tilanne on. Rintasyöpädiagnoosin saatuani tiesin, että aikaa on vielä ainakin vähän, ihan heti en kuole. Mieheni oli menossa muutamaan päivän työmatkalle ulkomaille ja päätin olla kertomatta hänelle syövästä ennen kuin hän palaisi matkalta. Ajattelin, että hänelle on oikeus vielä muutamaan huolettomaan päivään, sillä elämämme muuttuisi joka tapauksessa lopullisesti.
Toinen syöpä vei minut heti lääkäristä sairaalaan, kun keuhkokuvassa näkyi voipaketin kokoinen musta möykky. Maallikkokin ymmärsi kuvaa katsoessa, että nyt on lähtö lähellä. Heti en pystynyt kertomaan syövästä kenellekään, kerroin vain olevani tutkimuksissa. Kun sain jotenkin koottua itseni kerroin lähimmille. Aikani itkettyäni tajusin, että jos edessä ovat kohta hautajaiset, on myös muilla läheisillä oltava mahdollisuus edes hetken valmistautua.
Ehdottomasti vaikeinta on kertoa sairauksista omille lapsille vaikka nämä kuinka olisivat jo aikuisia tai aikuisuuden kynnyksellä. Jossain hyvin syvällä ihmisessä näyttää olevan halu suojella lapsiaan murheelta, vaikka kuinka tietää, että nämä ovat paljon vahvempia kuin vanhempansa.
Leena Mallat
Kirjoittaja on Viva-lehden toimittaja, joka on sairastanut rintasyövän ja lymfooman.
