Perussairauteni ovat kasvain aivolisäkkeessä ja sarjapäänsärky eli Hortonin neuralgia. Nämä sairaudet aiheuttavat silloin tällöin minulle ongelmia erimuotoisina. Kerronpa kokemuksestani, joka löi minut ällikällä Malmin sairaalan uudella poliklinikalla.
Tapahtuma alkoi torstaina, 26.5.2016. Kotona ollessani. Minulla alkoi ennakolta varoittamatta massiivinen nenäverenvuoto, kuin vesihanan olisi avannut. 112 oli aika skeptinen, antoi ohjeita, paina sierainta, jääpussi niskaan, istu tuolille, jos ei puolessa tunnissa ole ohi, soita uudestaan. Yritin kertoa että näitä olin jo lähes tunnin tehnyt. Soitto uudelleen jos ei auta. Puolisentoista tuntia verta vuoti kunnes sain viimein uudella soitolla ambulanssin paikalle. Sarjapäänsärkykohtaus pahimmillaan, perussairauteni hälytyskeskus sivuutti. Kun vaimo soitti uudelleen 112:een, olin jo aika skeptinen. Ambulanssi tuli, taisi olla ensimmäisestä soitosta n. tunti. Mietin, että olisi varmaan ollut parempi lähteä kävelemään verta vuotavana, 600 m päässä olevaan Malmin sairaalaan. Taksihan ei huoli vertavuotavaa asiakasta kyytiin. Ambulanssikaverit saivat vuotoni tyrehtymään, verenpaineet 188/133. Verenpaineen vuoksi sairaalaan, ei verenvuodon vuoksi. Ambulanssikaverit jättivät poliklinikan aulaan odottamaan, tilannettani ei tarkastettu, minulle ei sanottu siis sanaakaan.
Istuin odotushuoneessa kun taas ryöpsähti. Pyysin näkemältäni henkilökuntaan kuuluvalta edes hieman apua. Tylyhkö vastaus että ei ehdi, kuitenkin nämä ensimmäiset sanat henkilökunnalta minulle. Sanottiin, mene vessaan huuhtelemaan. Ok menin ja mietin, onneksi en itse joudu siivoamaan veren tuhrimia paikkoja. Viimeinkin huomasivat ja lähettivät kaverin apuun, joka toi muutaman paperipyyhkeen. Olinkin jo aikamoisen verinen potilas, täpötäydessä odotushuoneessa. Paljon myöhemmin kutsuttiin lääkärin pakeille ja lääkärin sanoin, niin sinullahan on korva kipeä... huh hoijaa ajattelin, oli erehtynyt potilaasta. Kuitenkin tuosta eteenpäin, sain aivan loistavaa kohtelua, vaikka reissu venähtikin lähes puoleen yöhön.
Seuraavana aamuna oli vuorossa kirurgisen sairaalan kurkku- ja nenäklinikka, lähetteen kanssa. Kirurgisen odotusaulassa muille odottajille käytiin kertomassa tilannetta ja kysymässä miten jaksetaan. Kolme tuntia odottelin ja viimein kysyin missä mennään, selvisi, että minut oli unohdettu. Tuosta en anna plussaa. Viimein minut vietiin toimenpidehuoneeseen, tietenkin sekin oli väärä huone. Taas hetkeksi käytävälle odottamaan, nyt muoviessu päällä. Kun viimein pääsin toimenpiteeseen, oli siinä huoneessa taas aivan upea henkilökunta. Poltettiin verisuonet ja sain ohjeet. Sieltä sain kiitettävää hoitoa, ajattelin että viimeinkin.
Puolentoista viikon kuluttua alkoi nenästä isompi vuoto. Sain sen jollain lailla kotona haltuun. Meni vain hetki ja vuoto alkoi uudestaan, ollen täysin hallitsematon. En olisi halunnut ambulanssia, mutten kyennyt muuten etsimään apua. Viimein oli pakko, koska verentulo vain yltyi. Nyt ambulanssi luvattiin viidessä minuutissa, meni 20 minuuttia.
Ambulanssimiehet mittasivat taas verenpaineen, 183/140. He soittivat Malmin sairaalaan, halusivat saada luvan viedä minut kirurgiseen. Tuli kieltävä vastaus ja ohjeet Malmilta: Malmilla hoidetaan. Ohjeet edellisellä kirurgisen sairaalan reissulta: mahdollisesti uusiessa, suoraan kirurgisen sairaalan päivystykseen. Ei uskottu kun kerroin.
Jälleen sanaakaan minulle sanomatta Malmilla minut jätettiin odotushuoneessa pyörätuoliin. Kukaan ei todennut verenvuotoni runsautta. Aivan veressä, kasvoni, käteni, vaatteeni, lattiakin. Kanssaodottajilta tuli aikamoisia katseita ja kauhistuneita ilmeitä. Viimein sain yhden henkilökunnan jäsenen pysäytettyä, Kysyin kauanko menee, aloin olla jaksamiseni rajoilla. Hänpä hakikin pienen paperitukkoläjän ja kaariastian, sanoen paina sieraimia kiinni. Yritin sanoa hänelle, että veri valuu nielun kautta kurkusta alas. Olin jo aivan poikki.
Tunnin valuin poliklinikan käytävällä kuivemmaksi. Tuntui ettei kukaan välittänyt edes kysyä mikä olo, voisinko auttaa. Viimein lääkärin vastaanottohuoneeseen. Siellä puhdistettiin suurimpia veriä pois, pyydettiin niistämään, siitä sitten sotku syntyikin. Nenään laitettiin tamponi, vuodon tyrehdyttämiseksi. Lääkäri meni koneelle ja ilmoitettiin, ambulanssikyyti kirurgiseen sairaalaan. Tuon olisi voinut siis hoitaa suoraan, aiheuttamatta minulle pahaa mieltä ja ihmisten pelottelua vertavuotavalla isolla miehellä.
Kurkku- ja nenäosastolla oli hiljaista iltayöstä. Odottelin puolisen tuntia. Toimenpidehuoneessa oli empaattinen henkilökunta. Asia hoidettiin jälleen polttamalla verisuonet. Verenpaineet saatiin hieman säädyllisempiin lukemiin.
Malmilla olen aiemminkin törmännyt siihen, että unohdetaan potilaan olevan tunteva ihminen. Ei sairasta saa kohdella halventavasti, unohtamalla ja olemalla huomioimatta häntä. Käsittääkseni sairaalatyö on monelle kutsumustyötä, jonka pitäisi olla ihmiset huomioonottavaa, jollain lailla lämminhenkistä..
Tässäkö maamme pkl-huippuosaaminen on koko paketissa. 2014 minulta oltiin viedä henki verenpainediagnoosilla, vaikka kyseessä olikin hengenvaarallinen kasvain. Tuntuu koko ajan, ettei välitetä yksilöstä. Ruusut annan kurkku- ja nenäklinikalle. Siellä minua kohdeltiin ihmisenä ja apua tarvitsevana potilaana. Olen pettynyt hätäkeskuksen toimintaan: ei ole kiire, kun potilas kykenee itse puhumaan puhelimeen. Malmin sairaalan ensimmäisen illan kohdalta tulee pienten risujen lisäksi ruusuja. Malmin sairaalan toisen session kohdalta en osaa antaa kuin risuja, kun olin todella ulapalla tästä maailmasta. Varmasti verenhukka oli suuri ja tunne siitä, ettei kukaan välittänyt.
Miettikää ammattilaiset tätä lukiessa, mitä jokainen omalta kohdaltaan voisi tehdä asioille. Jos potilas on tyytyväinen, väitän että sairaiden kanssa työskentelevätkin jaksavat itsekin paremmin raskaassa ja vaativassa työssään. Taas huomataan, että niin metsä vastaa, kuin sinne huudetaan.
Arto Hannolin
Kirjoittaja on 59-vuotias voimailua ja voimanostoa koko ikänsä harrastanut mies. Hän on Suomen Kipu ry:n hallituksen jäsen ja Helsingin aluevastaava sekä vertaistukiryhmän vetäjä.
