Aikuinen poikani on hurahtanut amerikkalaiseen jalkapalloon. Siis lajiin, jossa yli satakiloiset miehet törmäilevät toisiinsa ja pari ketterämpää yrittää juosta pallon kanssa karkuun ja tehdä näin maalin. Tiedän, se on taitoja, voimaa ja peliälyä vaativa laji, mutta maallikosta se näyttää hullun hommalta. Poikani lisäksi miljoonat amerikkalaiset ovat kanssani eri mieltä, sillä siellä kyse on kansakunnan ehdottomasta ykköslajista, jonka ottelut ovat myös aina katsotuimpien tv-ohjelmien kärjessä. Helmikuussa finaali, Super Bowl, lähes pysäyttää koko maan.
Lokakuussa osa näistä satakiloisista urhoista pelaa vaaleanpunaisissa tossuissa, hanskoissa tai hikinauhoissa ja valmentajat pyyhkivät hikeä vaaleanpunaiseen pyyhkeeseen rintasyöpäkampanjan rusetti lippiksessään. Fanit puolestaan voivat ostaa lempijoukkueensa logoin koristettuja rintasyöpäkampanjan tuotteita, joista raha menee kampanjalle. Minäkin, toivottavasti loppuelämäni entinen rintasyöpäpotilas, olen muutaman kerran ostanut nettikaupasta näitä tuotteita.
Katselen ihaillen kuvia näistä perinteisen maskuliinisuuden ikoneista pinkeissä peliasuissaan. Voipi olla, ettei näiden urheilijanuorukaisten päähän pälkähtäisi moinen epäitsekkyys ilman seurapomojen ja liigan, NFL:n ohjeistusta. Toisaalta siihen joukkoon mahtuu jo monta, joiden äiti, isoäiti tai täti on rintasyöpään sairastunut.
Ihailua lisää tietoisuus, että yhtä yksittäistä peliä voi tv:n ääressä olla katsomassa 25 miljoonaa ihmistä. NFL laski itse, että vuonna 2009 rintasyöpätietoisuutta välittyi näin 151 miljoonalle, joista 58 miljoonaa oli yli 18-vuotiaita naisia.
Ajattelen, että jos ihmisillä on paljon valtaa tai vaikutusvaltaa, on myös velvollisuus käyttää sitä toisten ihmisten elämän hyväksi.
Leena Mallat
Kirjoittaja on Viva-lehden toimittaja, joka on sairastanut rintasyövän ja lymfooman.
