Kuinka usein kuulenkaan, että masentunut ei tule selviämään ilman lääkkeitä, että masennus on uusiutuvaa ja oireita täytyy hallita ja että tavoitteena on sopeutuminen yhteiskuntaan. Masentunut tarvitsee psykiatrista hoitoa ja on sairas.
Että masentunut ei jaksa ja masentunutta ei jaksa. Kuin olisi yksi ainoa masennus ja se tunnetaan ja se on ja pysyy.
Entä jos ei olisikaan masennusta? Entä jos ei olisikaan masentunutta? Mitäs jos olisi ihmisiä erilaisissa elämäntilanteissa, joissa joissakin väsyttää ja mietityttää enemmän ja joissakin vähemmän ihmisen etsiessä ratkaisuja itseään vaikuttaviin asioihin?
Entä jos mielenterveyspalveluissa ei olisikaan parantumattomia, sitoutumattomia ja motivoitumattomia mielenterveyspotilaita, vaan ihmisiä joita ei kiinnosta se mitä heille tarjotaan? Mitä jos ihminen saisi tehdä sitä mikä itseä kiinnostaa ja mielenterveysongelma katoaisi sen myötä?
Mitä jos ihminen ei tarvitsekaan lääkettä mielenterveysongelman kanssa elämiseen, vaan tilaa ja aikaa selvitellä itseään mietityttäviä asioita? Mitä jos mietityttävien asioiden ratkeamattomuus ei olekaan sairautta, vaan sitä että niitä ei saa pohtia oikeiden ihmisten kanssa? Mitä jos ihmisen pakottaminen keskittymään muuhun kuin ajatuksissa olevan asian ratkaisemiseen lisää pahoinvointia eikä olekaan kuntouttava toimenpide? Mitä jos jotkut vaan miettivät toisia isompia kysymyksiä ja niin kuuluukin tehdä? Jos ongelma ei olekaan miettiminen vaan se, ettei saa oikeanlaista tukea löytääkseen itseään tyydyttäviä ratkaisuja?
Mitäs kun väsyneet masentuneiksi nimetyt innostuvat ja intoutuvat? Mitä, kun entinen yrittäjä löytää voimansa budjetin parista uudessa paikassa ja teollisuudessa ihmisten kanssa työskennellyt saa siirrettyä osaamisensa toisellekin alalle ja molemmat tajuavat osaamisensa arvon? Mites, kun ihminen haluaa selvittää elämänsä kysymyksiin vastaukset ja innostuu selvitysmatkastaan niin, ettei enää ole väsynyt vaan innostunut?
Onko hän siis edelleen uusiutuvasti masentunut ja syökö hän loppuelämänsä lääkkeitä, koska niin masentunut tekee? Vai onko hän ihminen, jonka elämässä asiat ja olotilat muuttuu, kun jotkin asiat selkiytyy ja joitain uusia kysymyksiä ilmestyy? Mitäs jos masennus meneekin pois? Mitäs jos ihminen parantuu? Innostuu? Entäs jos miettiminen, vihastuminen ja ahdistuminen onkin osa elämässä oppimista siis elämää itseään? Onko se mahdollista?
Siis muillekin kuin minulle ja minun tuntemilleni parantuneille elämää eläville ihmisille.
Katja Lemberg
Kirjoittaja on vakavasta masennuksesta parantunut nainen ja äiti kehittämässä palveluita masentuneiden tukemiseen ja kohtaamiseen.
Kuva: Juha Metso
