“Mikään ei ole niin tärkeää kuin puutarhan hoito. Eikä sekään ole tärkeää.“ sanoi appiukkoni minulle, kun ei vielä ollut appi eikä ukko, minä olin nuori tyttö ja muinaiset Foinikialaiset oletettavasti vielä kyntivät maailman meriä kauppamatkoillaan. Tuo kiinalainen viisaus on ollut mielessäni tänä keväänä useasti.
Ensimmäistä kertaa ikinä minulla on piha. Enemmän, kuin postimerkin kokoinen pläntti omaa rauhaa. Ei tätä oikein plantaasiksi voi kutsua, tuskin isoksikaan, mutta piha mikä piha. Paikka jossa saan rellestää juuri niin paljon kuin sielu sietää. Oma maailmani takapihan oven takana. Olen kaikkea muuta kuin viherpeukalo. En tunne kasveja, puita enkä pensaita. Hyvä kun erotan rikkaruohot kivistä, eikä sekään ole aina sanottua. Intoa ja tahtoa, sitä riittää. Taitoa, ei yhtään. Ideoitakin. Luultavasti aivan liikaa. Olen rehellisesti sanottuna kaikin puolin suhteellisen kovan luokan tumpelo puutarhuri. Toivottavasti silti kehityskelpoinen yksilö. Loistavat lähtökohdat viherterapialle.
Muutimme talvella. Kaikki lumen alta paljastunut on ollut yllätystä. Varsinkin, kun en kolmoishermosärkyni kanssa ole pystynyt talvella tutustumaa pihaan. Kasvojeni tuntohermo, trigeminus nimeltään, on sökö. Kasvoni tuntee mm kylmän ja tuulen hermosärkynä. Hermosärky kasvoilla on jotain, jota et halua kokea, takaan! Joten talvisaikaan, kun näillä arktisilla leveyspiireillä on kylmä, minä olen tiukasti sisätiloissa. Ei lenkkeilyä, hiihtämistä tai lumiukkojen rakentamista. En halua saada kipukohtausta ja päätyä ensiapuun tappelemaan, saanko kivunhoitoa vai en. Kokemuksesta tiedän, että liian usein apu jää saamatta. Kipupotilaan akuutin kivun hoito on jostain syystä liian usein kiven takana. Joten kevät on ollut ilmojen lämmettyä minulle hidas tutkimusmatka omaan pihaani. Paketoin kasvoni ja menin pihalle ihmettelemään. Kasvokipujen takia aina lyhyitä aikoja kerrallaan, mutta kuitenkin. Mikä taivas pitkien talvikuukausien jälkeen!
On ollut iso ilo hissukseen perata syksyn lehdet ja kuivuneiden kasvien jämät pihalta kompostiin. Kontata ja ihmetellä, mitä missäkin on, olla Liisana Ihmemaassa. Ystäväparkani ovat saaneet tuta tietämättömyydestäni. Olen pommittanut heitä tyhmillä kysymyksillä ja kuvilla. Kysynyt, rikkaruoho vai ei? Mikä tämä ja tämä ja tämä on? Jätänkö maahan vai revinkö pois? Pyrstö pystyssä, nenä mullassa. Minkä loistavan ergonomisen asennon kroppani on bongannut hienolla prosentilla.
Trige on vain yksi palapelin osa tässä mätänevässä ruhossani. Toinen hidaste on hankala etenevä sairauteni, Ehlers-Danlosin oireyhtymä. EDS on geenivirheen aiheuttama multisysteemisairaus. Meidän “eddyjen” elimistö on sidekudoksen tärkeimmän rakennusaineen, kollageenin, valmistusvirheen takia susisurkeaa. Haurasta, repeilevää ja venyvää. Ihosta luihin ja ytimiin saakka, kirjaimellisesti. Minulla hankalimmat oireet ovat sijoiltaan menevät jäsenet, läpimätä vinkura selkä ja hankalat lihas- ja niveloireet. Joten puutarhanhoito ja EDS kroppa, eivät ehkä ole maailman paras yhdistelmä.
Tässä on saanut käyttää runsaasti mielikuvitusta ja kekseliäisyyttä, miten suoriutua pihahommista. Varsinkin, kun olen jäänyt mieleltäni jonnekin varhaislapsuuden “minä ihan itse” -asteelle. Kehoni ei yksinkertaisesti kestä multasäkkien nostelua ja lapion varren heiluttelua hetkeä pidempiä aikoja. Tälläisen suht ripeäotteisen kärsivällisyyttä koettelee elimistön heikko kestävyys sekä asioiden edistymisen hitaus. Ei pysty, ei jaksa, ei kykene. Jos ulkona on viileää, sataa tai tuulee, sisäpäivä. Jos kasvokivut ovat hankalat muuten vain, sisäpäivä. Vaikka ulkona olisi miten hellettä. Jos kroppa kiljuu, sisäpäivä. Ei mitään asiaa ulos, ainakaan pidemmiksi ajoiksi, vaikka miten tahtoisin mennä kuopsuttelemaan maata.
Pihan perältä löytämästäni kottikärrystä on tullut uusi paras ystäväni, lapsuudesta unohtuneen konttaamisen jalon taidon uudelleen löytämisen lisäksi. Konttaamisen neroutta en voi kuin ylistää. Selkä on suurin piirtein hyvässä asennossa, ei tarvitse kumarrella edes takaisin ylös alas, mikä puolestaan tappaa selän nopeammin kuin syanidi. Tosin polvet on ruvella ja muljahtelevat ikävästi vähän väliä, mutta kasvaa se nahka niihin joskus takaisin. Ranteetkaan eivät meinaa tykätä tuosta nelivedolla etenemisestä, saatika sitkeiden rehujen repimisestä, pikku lapparilla kaivamisesta ja muista askareista. Vaan sitä varten on tuet olemassa. Onneksi takapuoleni on sen verran painava, että maan vetovoima vetää sen herkästi puoleensa. Kontiltaan on helppo istahtaa vaikka keskelle kukkapenkkiä, jolloin rikkaruohojen kitkemistoimintasäde kasvaa oleellisesti. Ilman, että tarvitsee liikahtaa milliäkään! Kiikkerän kottikärryn avulla laskeudun alas, könyän maasta ylös, saan tukea kunnes jalat taas kantavat ja matka jatkuu. Lapiot, jakkara ja muut värmeet kulkevat kevyesti mukana. Tavaroiden kantaminen ei ole vaihtoehto, kun askelten ja liikkeiden määrä päivässä on rajoitettu. Mielin määrin mitä vain -päivät ovat kaukana takana.
Multasäkit, niistä riiviöistä meinasi tulla ylivertainen vastus. Isojen säkkien kantamista olisi hölmöä edes yrittää, siinä menisi kerralla selkä, niska, olkapäät, ranteet ja sormet. Ainakin. Kenties moni muukin paikka. Arvaa vain, koetinko silti. Todellakin! Eihän siitä mitään tullut, mutta suun olisi voinut pestä saippualla. Pulkka ratkaisi lopulta ongelman. Vähänkö hivutin, ujutin, kiroilin, pyöritin ja revin multasäkkejä, sentti kerrallaan ja sain kuin sainkin pulkan kyytiin. Hyvä minä! Ok, pulkka ei juuri luista nurmikolla ja painaa kuin synti, mutta mihinkäs tässä kiire olisi. Hitaasti hyvä tulee. Ja riittääpä naapurustolla ihmeteltävää, kun seuraavat tämän tuoreen naapurin rouvan äheltämistä ja jupinaa.
Rakastan värejä ja kukkia. Värikkäitä, isoja ja pieniä. Puutarhakauppiailla on ollut syytä hymyyn. Saivat minusta loistavan uuden asiakkaan. Jotenkaan en ehkä ole muistanut kaupoilla kukkaloiston keskellä miettiä, kaipaako joku kasvi kenties aurinkoa vai varjoa, tai muita vastaavia epäoleellisuuksia. Ei kiiinnost, kuten teini-ikäiseni sanoo. Jos se on nätti ja tykkään siitä, se muuttaa meille ja saa luvan sopeutua.
Istuttaessani näitä uusia silmäteriäni maahan, olen multaa penkoessani tehnyt mielenkiintoisia löytöjä. Kukkapenkeistä on löytynyt jo vaikka kuinka ja monta erilasta luuta! Niitä putkahtaa esiin vähän väliä. Isoja ja pieniä, pari hämmentävän suurta. Löysin myös ruostuneen kirveen terän. Juu, nyt te mielikuvituksettomat sanotte, että ne on kompostista peräisin tai naapurin sesse on käynyt hautaamassa namipalojansa maahan. Ehkä niinkin. Tai kenties jopa todennäköisesti.
Vaan tämä aivan liikaa dekkareita menneiden vuosien talvien ulkonaliikkumiskieltojen aikaan lukenut ja katsonut tuore luutarhuri rakastaa tarinoita. Mielikuvituksellisia syitä luille sekä kenties kirveen terän, luiden ja kukkapenkin yhteydelle. Ystävien kanssa on tullut huudettua apuun mysteerin selvittämiseen Bonesia, CIA:ta, NCIS:ää, Supoa ja Säpoa, KGB:ta ja Marttakerhoa. Mistä sitä tietää, minkälaisen luurangon saan loppukesästä kasattua löytämistäni luista! Jos onnistun tyrimään pihan hyötypuutarhalootien sadon, mikä on todennäköistä, saanpa ainakin ison luusopan.
Outi Elo
Kirjoittaja on 46-vuotias vantaalainen nainen, joka sairastaa sekä kolmoishermosärkyä että Ehlers-Danlosin oireyhtymää, tekee vapaaehtoistyötä mm. kolmoishermosäryn parissa, on kolmoishermosärkysivuston ylläpitäjä, vetää Facebookin Triget-vertaisryhmää ja on Suomen kipu ry:n hallituksen jäsen.
TN Finland
Suomen Ehlers-Danlos yhdistys
Lue myös nämä Outi Elon kirjoitukset:
Kisa elää
Kun kipu vie voimat avaruuden mustan aukon lailla
Kun harvinaissairas kohtaa terveydenhuollon
