Kymmenen vuotta sitten en tiennyt juuri mitään kroonisista kivuista. En, ennen kuin itse sain tapaturmaisesti kaksosraskauden keskenmenossa hermojuurivaurion. Kymmenen vuotta sitten ei vielä ollut virtuaalisairaalaa, sairauskohtaisia Facebook-ryhmiä tai ylipäätään hyviä, asiantuntevia ja luotettavia sivustoja kroonisesta kivusta. Jälkikäteen ajatellen olisi ollut ehkä helpompaa, jos silloin olisi saanut heti kattavaa tietoa kivusta ja kivunhallinnasta.
Kun tänä syksynä kävin luennoimassa psyykkisestä kivunhallinnasta, kävi pian selväksi, että tiedontarve ja halu jakaa omia kokemuksia on edelleen valtaisa. Luentotila oli täynnä viimeistä istuinpaikkaa myöten ja vuorovaikutus oli erittäin vilkasta.
Me, jotka puhumme kivusta, oletamme helposti kipusairaiden tuntevan asiat jo ennestään, kun tietoa on jo niin monella taholla ja paljon tarjolla. Kipuun sairastunut ei silti aina jaksa tietoa etsiä tai omaksua. Eikä tieto ole aina tarjolla sellaisessa muodossa tai tilanteessa, että kykenisimme ottamaan sitä vastaan ja siitä hyötymään. Joskus kivusta puhuttaessa syntyy turhaa vastakkainasettelua erilaisten näkökulmien suhteen, ja joskus toisen sanavalinnatkin saattavat tuottaa torjuntaa. Lääkkeet ja lääkkeettömyys, kipu ja mieli, kivun huijaaminen…
Krooninen kipu voi helpottua vuorovaikutuksessa toisen kanssa, mutta voi se myös pahentuakin. Joissakin tapaamisissa koen tulevani hyväksytyksi ja ymmärretyksi, toisissa en.
Hyvässä lääkärisuhteessa potilaan omat kivunsäätelymekanismit aktivoituvat – yhtä tehokkaasti kuin opiaattilääkityksessä. Tiedetään, että jo positiivinen odotus ennen lääkärin tapaamista virittää tämän järjestelmän. Ja tila jatkuu vielä pitkään vastaanoton jälkeenkin. Toisaalta huono lääkärikohtaaminen lisää stressiä ja voi huomattavasti heikentää kivunhallintaa.
Tiedämme nykyään paljon siitä, miten kipukokemus syntyy ja mitä osatekijöitä siinä on mukana. Tiedämme myös, että kipujärjestelmä voi jäädä ikään kuin päälle, jolloin varsinainen kivun aiheuttaja on saattanut jo parantua, vaikka järjestelmä tuottaa voimakasta kipuaistimusta lähes taukoamatta. Kipua ei ole ilman mieltä, ja psyykkisessä kivunhallinnassa jotkut puhuvat myös kivun huijaamisesta.
Ne, jotka kärsivät jatkuvista, kovista kivuista, eivät välttämättä lähde innostuneena mukaan ajatukseen, että pelkällä huijauksella kipu olisi poissa. Sitä eivät kivunhoidon ammattilaiset toki tarkoitakaan. Kun olen vuosia kärvistellyt kroonisen kivun kanssa, ehdotus kivun huijaamisesta saattaa kuulostaa vähän siltä, että väitettäisiin kipunikin olevan huijausta.
Oleellista on, millaista vuorovaikutusta kipupotilaalle on tarjolla. Miten minut ja minun kipukokemukseni hyväksytään. Kenenkään kipua ei pidä vähätellä tai kyseenalaistaa. Sillä saadaan aikaan vain voimakasta ärtymystä, joka pistää elimistön käymään kovilla kierroksilla. Ja silloin takuuvarmasti menetetään mahdollisuus psyykkiseen kivunhallintaan.
Suomessa on yli miljoona kipukroonikkoa. Osa heistä tarvitsee vahvan lääkityksen, eikä siitäkään ole apua kuin terävimmän kivun taltuttamiseen. Parempina kipuhetkinä voi sitten kokeilla lääkkeettömiä menetelmiä, joilla siirretään pois tarkkaavuutta kivusta, rauhoitetaan ylivirittynyttä hermostoa ja pyritään saamaan liikkeelle omat mielihyvähormonit.
Sirpa Tahko
Kirjoittaja on psykologi, työnohjaaja ja kipukroonikko. Hän kuuluu Suomen Kivuntutkimusyhdistykseen ja toimii aktiivisesti potilasjärjestöissä.
