Potilaana olemiseen liittyvät usein myös lääkkeet. Suurelle osalle lääkärin vastaanotolle eksyvistä potilaista niitä tarjotaan vaivan kuin vaivan hoitoon. Onneksi niin lääkärit kuin potilaat nykyään tietävät myös esimerkiksi fysioterapia- ja psykologipalvelujen hyödyt, ja ongelmaksi hoidon suhteen muodostuvat lähinnä käytettävissä olevat resurssit.
Säännöllisen lääkityksen aloittaminen on potilaalle suuri askel – lääkitys kun ikään kuin sinetöi sen, että on potilas. Tiedän monia ihmisiä, jotka periaatteesta välttelevät särkylääkkeen ottamista johonkin pieneen vaivaan. Lääkkeet, jopa harmittomat perussärkylääkkeet, koetaan pelottavina: ne vaikuttavat kropan toimintaan tuntemattomalla tavalla ja sisältävät kaikenlaisia epämääräisiä kemikaaleja, joiden pitkäaikaisvaikutuksista ei kukaan osaa sanoa mitään varmaa. Olen itsekin sitä mieltä, että vaikkapa tavalliseen pää- tai selkäsärkyyn auttaa usein paremmin liikunta tai hieronta, mutta huomaan hieman ärsyyntyväni, jos kuulen jonkun murehtivan satunnaisesti otetun särkylääkkeen haitallisuutta. Tämä liittyy tietenkin siihen, että olen jo nuorena joutunut tekemään päätöksen melko rankan lääkityksen aloittamisesta; eivätkä lääkemäärät ole viime vuosina päässeet vähenemään, päinvastoin.
Onko se sitten niin, että kun vaivasta tulee tarpeeksi vakava, sen lääkitys on helpompi aloittaa? Matka satunnaisesta päänsärystä esimerkiksi MS-tautiin on pitkä. Kun lääkärit näyttävät tarpeeksi vakavilta ja testeissä ja kuvissa näkyy jotakin oikeasti outoa ja pelottavaa, kynnys lääkityksen aloitukseen madaltuu kummasti. Toisaalta tiedän monia, jotka tässä tilanteessa päätyvät käyttämään erilaisia hieman luomumpia tuotteita, kuten yrttikapseleita, ruokavalioita tai vastaavaa. Nuorena vakavammin sairastuvat kun ovat oiva kohderyhmä tällaisten vähemmän kemiallisilta vaikuttavien ns. vaihtoehtoisten valmisteiden markkinoinnille. Ymmärrän hyvin nuoria, jotka turvautuvat mieluummin johonkin muuhun kuin isojen lääkeyhtiöiden tuotteisiin – itselläni katkeruutta herättää lähinnä se, että yrtit ja muut eivät tällaisessa interferonilääkitykseen tottuneessa kropassa enää juurikaan missään tunnu.
Lääkkeisiin liittyy aina myös se, että potilas ei voi koskaan tietää mikä lääke hänen kohdallaan sattuu toimimaan. Lääkkeiden kehittely on valtava bisnes, jonka koekaniinina toimii loppujen lopuksi aina potilas. Itse olen kai onnekas, kun ensimmäinen kokeiltu lääke oli napakymppi. Ja lääkkeideni valmistusprosesseja koskeviin eettisiin ristiriitoihinkin on ollut vaan pakko tottua. Itse en usko niin vahvasti minkäänlaiseen kohtaloon, että ajattelisin, että olisin pysynyt näin hyvässä kunnossa myös ilman interferoneja. Se toki olisi näin lievän MS-tautimuodon kanssa mahdollista, mutta jossittelu on turhaa. Olen joutunut elämääni ja matkusteluani monesti melko lailla järjestelemään, jotta olen saanut jääkaapissa säilytettävät rakkaat piikkini kulkemaan mukana, mutta aina se on tähän asti onnistunut. Joskus ihmetellään, kuinka rankoista lääkkeistä ja vaivoista huolimatta hypin jatkuvasti ulkomailla ja teen vaikka mitä. Todennäköisesti tämä tapahtuu kuitenkin enemmän lääkkeiden ansiosta kuin niistä huolimatta.
Iida Kalmanlehto
Kirjoittaja on tamperelainen 28-vuotias opiskelija, joka sairastaa kilpirauhasen vajaatoimintaa ja MS-tautia sekä muita niihin liittyviä tai liittymättömiä vaivoja.
