Mitä minä pelkään? Siinä kysymys, jonka äärellä olen viettänyt aikaa enemmän kuin minkään muun kysymyksen. Ymmärtämättä silti koskaan pelkoni alkulähdettä. Ainakaan silloin kun pelon tunne on ollut läsnä. Tuossa hetkessä nimittäin päähäni ei mahdu mitään muuta ajatusta.
Nyt kun olen tuohon lamaannuttavaan tunteeseen saanut hieman etäisyyttä, itse tunteen alkulähteelle kulkeminen on ollut huomattavasti vaivattomampaa. Pelkäsin itseäni. Omaa sisäistä pimeyttäni. Tai oikeammin puolta itsestäni, jota en koskaan aikaisemmin ollut kohdannut.
Tänään, kuljettuani vuosikymmenen matkalla sisimpääni, olen tullut kohdanneeksi itsestäni puolia, joita todella monta vuotta olen mitä erinäisimmin keinoin pyrkinyt piilottamaan tai piiloutumaan. Milloin päihteillä, milloin piiloutumalla jonkin valheellisen roolin alle. Niin tai näin, aina kyseessä on ollut jonkinlainen valheellinen turvarakennelma tuolle jäytävälle pelon tunteelle, jota en aikaisemmin yksinkertaisesti kyennyt kohtaamaan.
Lopulta, kuten tunteilla yleensä on tapana, tämäkin kumpusi sisimmästäni sellaisella voimalla, ettei enää ollut olemassa sellaista turvarakennelmaa, joka olisi sen esiinmarssin estänyt.
Aluksi tuntui kuin kuolisin. Toisaalta nyt miettien monilta osin taisin kuollakin. Ainakin kaikille niille lukemattomille itselleni haitallisille ajatus- ja toimintamalleille, joiden vallassa olin aikaisemmin elänyt. Kerros kerrokselta minusta kuoriutui ihminen, joka tänään olen. Mutta yksinäni en olisi tähän kyennyt. Olenkin äärimmäisen kiitollinen kaikille niille ihmisille, jotka matkallani ovat mukana kulkeneet. Kuka hetkisen, kuka pidemmän aikaa. Osasta näistä on tullut vuosien varrella minulle tärkeitä ystäviä. Ystäviä joiden kanssa voin puhua ihan milloin vain ja mistä tahansa.
Tästä kaikesta päästään tähän hetkeen. Hetkeen jossa katsellessani päivittäin ympärilleni, näen aivan samankaltaisten pelkojen alla eläviä ihmisiä. Ihmisiä joita yhdistää yksi asia. Tuo suunnaton pelon tunne. Osa heistä elää tälläkin hetkellä autuaan tietämättömänä tuosta kaiken taustalla vellovasta, jäytävästä tunteesta. Ihmetellen hetkittäin vain sitä, miksi tietyt ihmiset tai tilanteet herättävät heissä hetkellisesti voimakkaan ahdistuksen tunteen. Aivan samalla tavoin minä vuosien ja taas vuosien ajan elin ihmetellen ahdistustani. Kunnes lopulta tulin havahtuneeksi sen taustalla olevaan suunnattomaan pelkoon. Osa pelkää menettävänsä jotakin sellaista mitä tähän hetkeen on elämäänsä saanut. Toisen pelätessä joutuvansa kohtaamaan elämässään jotakin sellaista, mitä välttämättä ei koskaan tule edes tapahtumaan.
Me ihmiset olemme vain siinä hassuja otuksia, että nämä sisimmässämme vellovat tunteet saavat meidät toimimaan mitä ihmeellisemmin tavoin. Ei tarvitse tänäänkään kuin hetki viipyillä pinnalla olevien uutisten parissa, kun jo löytää lukemattoman määrän ihmisiä, joiden tekemisten taustalla vaikuttaa suunnaton pelko. Mitä enemmän pelkään, sitä kovemmin yritän sitä peittää. Ymmärtämättä, että suostumalla kohtaamaan tuon jäytävän tunteen, tulen hyvin todennäköisesti löytämään sisimmästäni sellaiset voimavarat, joiden avulla minun ei enää tarvitse pelätä. Näin minä ainakin olen elämässäni saanut kokea ja koska tänäänkään en koe olevani yhtään sen erikoisempi ihminen kuin kukaan toinenkaan, niin samat voimavarat on tarjolla jokaiselle. Ainoa mitä se lopulta sinulta vaatii, on liikkeelle lähteminen. Loppu selviää sinulle matkalla.
Kimmo Rasila
Kirjoittaja on alkoholismista, lääke- ja peliriippuvuudesta toipuva mies.
Lue myös nämä Kimmo Rasilan kirjoitukset:
Matka pimeydestä elämään
Alkoholi oli tappaa minut
Ihminen ihmiselle
