Otsikko tuntuu lukijasta varmaan kummalliselta, eikö kohta 62-vuotias ihminen muka vielä tiedä kuka hän on. Jo tokkiinsa: nainen, suomalainen, toimittaja, puoliso, kahden lapsen äiti, sisar, serkku, miniä, ystävä, työtoveri, kahvikissa, sulkapallon pelaaja. Listaa voisi jatkaa pitkään.
Jouduin miettimään asiaa, kun yhdessä kyselyssä piti muutamaan riviin tiivistää kuka ja millainen olen. Pitääkö kertoa sairastaneensa syövän? Tekeekö se, että olen sairastanut syövän minusta heikon vai vahvan? Olenko sairastunut, koska olen heikko? Vai onko niin, että tervehtyminen – vaikka lääketieteen ansiosta – luetaan vahvuudekseni?
Monesti näyttää siltä, että kuka on -kysymyksiin vastaukset etsitään elämän draamasta. ”On juossut 15 maratonia”, ”harrastaa laskuvarjohyppyjä”. Ilmeisesti ajatellaan, että tällaiset asiat kuvaavat ihmisen rohkeutta, sitkeyttä ja päättäväisyyttä. Syövästä selviäminenkin luetaan joskus tähän listaan äärimmäisenä kokemuksena, josta on selvitty. Tässä elämänvaiheessa tosin ajattelee, että todellisia kestävyyden ja sitkeyden mittareita elämässä ovat elämänikäisen sairauden kanssa kamppailu tai että jaksaa vuosikymmeniä omaishoitajana.
Vakava sairaus jättää jälkensä, fyysisesti ja psyykkisesti. Silti ajattelen, että paljon suuremman jäljen meihin tekevät ihmiset. Ensin kasvattavat vanhemmat, sitten elämää opettaa oma vanhemmuus. Osansa on parisuhteilla, ystävillä, läheisillä sukulaisilla ja suuressa määrin myös työyhteisöllä.
Niin lapsuudessa, aikuisena ja työelämässä koetut epäoikeudenmukaisuudet kuin toisaalta onnistumiset, saadut kiitokset ja arjen onnen hetket jättävät minuuteen isommat jäljet kuin leikkaushaavat ja solunsalpaajat.
Kaikkea sitä on vain vaikeampi kirjata kohtaan kuka ja millainen olen.
Leena Mallat
Kirjoittaja on Viva-lehden toimittaja, joka on sairastanut rintasyövän ja lymfooman.
