Syysiltojen pimennyttyä on taas helppo hahmottaa, että maapallomme on oma avaruusaluksemme. Sen ympäristössä näkyy naapurimaailmoja: oman aurinkokuntamme planeettoja ja vieraita tähtiä, joista monilla lienee omat planeettakuntansa. Me maapallon asukkaat emme helposti pääse noihin naapurimaailmoihin, mutta ainakin läheisimpiin voimme lähettää luotaimia.
Olen huomannut, että MS-tautini väsyttämänä olen viime vuosina kehittänyt samankaltaista suhdetta kotiini, siis omaan asuntooni. Tästä on tullut kuin avaruusalus tai planeetta, josta katselen ympäristöä mutta jonka ulkopuolelle itse harvoin lähden.
Vaimoni, tarmokas astronautti, käy lähiplaneetoilla päivittäin. Niitä hyödyntämällä hän pitää huolta resurssiemme riittävyydestä, sillä maapallosta poiketen oma planeettamme ei ole erityisen omavarainen.
Hänen tuomansa ravitsemukselliset resurssit ovat usein hieman yksitoikkoisia. Niinhän avaruusruoka tuppaa olemaan. Omassa tapauksessani yksitoikkoisuuden syy on kylläkin se, että vaimoni yleensä tuo sellaisia antimia, joita keksin pyytää. Koska itse en ole vuosiin käynyt noilla planeetoilla, kekseliäisyyteni on niukkaa ja mielikuvani antimista jo muinaisaikainen. Joskus vaimoni toki yllättää minut tuomalla jonkin eksoottisen uutuuden avaruuden tuoreilta markkinoilta.
Jos tämä oma planeettamme tuntuisi pikkuruiselta avaruusalukselta – vaikkapa sellaiselta purkilta, jolla ihmiset joskus matkustanevat Marsiin – minulla pitäisi varmaankin olla tarkasti seulotun astronautin psyyke, jotta välttäisin henkisen romahduksen.
Onnekseni kuitenkin koen tämän riittävän isoksi planeetaksi. Mantereita on monia, ja niiden sijainti tarjoaa minulle sopivia kuljeskelureittejä. Kullakin mantereella on oma erityinen geomorfologiansa. Väri- ja muotomaailmojen ja tunnelmien vaihdellessa jokainen kierros antaa uusia virikkeitä. Bonuksena on erityinen kirjastomanner, joka toimii aivojeni ulkoisena jatkeena kaiken kanniskelemani sähköisen aineiston lisäksi.
Kaikkineen koen ”planeettamme” persoonallisuuteni osaksi, henkisen maailmani laajennuspalikaksi. Tunnen elämänvaiheitteni kautta kehittyneeni sen asukkaaksi melkein yhtä vahvasti kuin hahmotan ihmiskunnan edustajana polveutuneeni maapallon asukkaaksi.
Täältä tarkkailen ympäristöä uteliaan tähtitieteilijän tavoin. Lähitapahtumia näen reaaliaikaisinakin, mutta usein katson Googlen katunäkymistä muutaman vuoden taakse menneisyyteen kuin tähystäisin kaukoputken läpi muutaman valovuoden päässä olevaa naapuritähteä.
Joskus harvoin pakkaan itseni pieneen avaruusalukseen ja vierailen aivan naapuriplaneetoilla asustavien sukulaisteni luona. Ystävieni kanssa saatan myös pari kertaa vuodessa tehdä retken muille lähimmille planeetoille. Asteroidivyöhykkeen taakse en kuitenkaan jaksa lähteä matkustamaan, joten ulkoplaneetoilla asustaviin tuttuihini pidän yhteyttä vain sähköisesti.
Planeettakuntien välisiä lentomatkoja en usko jaksavani enää koskaan. Onneksi tulin harrastaneeksi niitä mielestäni riittävästi, kun olin vielä nuori ja terve.
Jo muutamia vuosia olen ollut innostunut vierailemaan vieraiden tähtien planeettakunnissa virtuaalisesti. Olen suunnannut niihin Googlen katunäkymä -”kaukoputkeni” ja kokenut melkoisen kiinnostavia eksoplaneetta elämyksiä silläkin tavoin.
Ystäviini kuuluu innokkaita kaukomatkaajia, ja joskus he toimivat ikään kuin luotaimina puolestani.
Erityisen sykähdyttävän luotainelämyksen sain tämän vuoden kesällä. Yksi ystävistäni sattui käymään juuri sillä eksoplaneetalla, jolla olin muutamia vuosia sitten viettänyt aivan ensimmäisen pitkän virtuaalilomani. Hän toi minulle sieltä paikallista kallioperää ja siihen tallentuneita muinaisen elämän jäänteitä. Siinä maailmat kohtasivat, kun virtuaalinen muuttui yhtäkkiä kouriintuntuvaksi ja menneisyydestä tuli nykyhetkeä.
Petri Riikonen
Kirjoittaja on biologitaustainen tiedetoimittaja ja Tiede-lehden entinen pitkäaikainen toimitussihteeri. Hän on MS-taudin takia työkyvyttömyyseläkkeellä ja tekee pieniä määriä freelancetoimittajan töitä kotoaan käsin.
