Vastikään suomeksi ilmestyneen hollantilaisen Herman Kochin kirjoittama romaani Lääkäri on fiktiota, ei mikään lääkärintyön dokumentti. Minämuotoon kirjoitetussa kirjassa päähenkilö, yleislääkäri, saa syytteen hoitovirheestä, jonka seurauksena hänen potilaansa on kuollut. Mikään ei tietenkään ole näin yksiviivaista, ja ennen loppuratkaisua kirjailija on vastannut aika moneen miksi-kysymykseen, mutta myös pannut lukijan miettimään vastuuta ja moraalia.
Kirja mietitytti minua jälkeenpäin monella tavoin. Yksi syy oli tapa jolla päähenkilön ammattitaitoa kuvataan. Kirjan lääkäri näet inhoaa potilaiden koskettamista. Hänen mukaansa tutkimista hyvin harvoin edes tarvitaan, sillä lääkäri pystyy monivuotisella kokemuksellaan, ilman sisätutkimustakin, selvittämään vaivan syyn tai erikoissairaanhoitoon lähettämisen tarpeellisuuden. Potilaat ovat kuitenkin kirjassa eri mieltä ja haluavat, että heidät tutkitaan.
Olen itse ollut vastaavassa tilanteessa eli sellaisen lääkärin hoidossa joka ei selvästi mielellään koskenut potilaisiin. Hänelle oli varmaan helpotus, kun potilaita ei enää tarvinnut kätellä bakteerien levittämisen pelossa. Nykyaika on kosketuskammoisille lääkärille sikäli armollinen, että potilaan voi lähettää nieluviljelyyn, verikokeisiin, röntgenkuvaan tai ultraäänitutkimuksiin ja diagnoosi saattaa varmistua ilman kosketustakin. Kiitos stetoskoopin, keuhkot ja sydämen voi kuunnella muutaman kymmenen sentin päästä potilaasta ja tämä voi itse näyttää mihin asti polvi taipuu, missä kohtaa kylkeä kipu tuntuu ja kuvailla omin sanoin onko rintakipu kovaa, äkillistä vai puristavaa.
Ymmärrän kuitenkin hyvin hollantilaisfiktion potilaita. Jollain tavalla tuntuu paremmalta jos kaikki ei jää oman verbaalisuuteni ja kokeiden varaan. Tutkiminen tuntuu parantavammalta.
Leena Mallat
Kirjoittaja on Viva-lehden toimittaja, joka on sairastanut rintasyövän ja lymfooman.
